“Up the close and doon the stair,
But and ben’ wi’ Burke and Hare.
Burke’s the butcher, Hare’s the thief,
Knox the boy that buys the beef.”
– Loru 1800-luvulta
What’s up Edinburgh?
1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Edinburgh o0li Euroopan johtava kaupunki anatomian tutkimuksessa ja opiskelussa. Useat nimekkäät luennoitsijat opettivat aihetta ruumiinavausten äärellä, kuten Alexander Monro, John Bell, John Goodsir ja Robert Knox. Lääketieteelliseen koulutukseen kuuluva anatomian opiskelu suoritettiin kuolemantuomion saaneiden ja siten teloitettujen rikollisten ruumiilla. Myös orpojen tai itsemurhan tehneiden ruumiita oli lupa käyttää.
Kuvittele aika, jolloin anatomisia rakenteita ei voinut katsoa googlesta tai anatomia-äpistä, vaan kaikki tieto ja oppi lääkäreille ja kirurgeille tuli suoraan oikeiden ihmisruumiiden tutkimisesta. Jos et päässyt katsomaan oikean ruumiin dissektoimista eli anatomista ruumiinavausta, et saanut samaa tietoa käsiisi mistään muusta paikasta. Ongelmana oli se, että 1700-luvun lopulla anatomian opiskelun suosio ja kehittyvä anatomian tieteenala kasvoi roimasti, ja enää koulutukseen annetut ruumiit eivät riittäneet. Ruumiita nimittäin annettiin vain tyyliin yksi per vuosi. Jos kirurgin nenän eteen sattui tätä enemmän ruumiita vuoden aikana, häntä ei kiinnostanut sen alkuperä vaan hän saattoi maksaa ihan hyvän summan tästä hyvästä. Näin haudanryöstö yleistyi.
Tuon ajan ihmiset siis hankkivat elantoaan sillä, että he kaivoivat haudattuja ruumiita ylös ja tarjosivat niitä salaa anatomian oppilaitoksiin. Jopa itse lääketieteen opiskelijat ja lääkärit ovat ottaneet osaa tähän. Ryöstely johti hautausmaiden tiukentuneeseen valvontaan. Niille rakennettiin muun muassa parempia muureja ja vartiotorneja. Ruumiinryöstäjiä alettiin kutsua resurrectionisteiksi eli vapaasti suomennettuna vaikka henkiin herättäjiksi. Itse ruumiiden ryöstöä ei pidetty aina rangaistavana, koska ruumiit eivät varsinaisesti kuuluneet kellekään. Kuitenkin haudan häirintä tai korujen varastaminen kuolleelta henkilöltä oli rangaistavaa.
Suomen rikoslain mukaan hautarauhan rikkominen voidaan tehdä kolmella eri tavalla. Haudan luvaton avaaminen ja ruumiin, sen osan, ruumisarkun tai tuhkauurnan vieminen on rangaistavaa. Hautaamattoman ruumiin käsittely pahennusta herättävällä tavalla tarkoittaa esimerkiksi ruumiin tuomista yleiselle paikalle, sen tuhoamista tai paloittelemista tai esimerkiksi seksuaalista hyväksikäyttöä. Myös haudan tai kuolleen muistomerkin turmelu tai häpäisy on hautarauhan rikkomista. Rangaistuksena voi olla sakot tai vankeutta enintään yhden vuoden ajan.
Ruumiinavauksiin liittyen haluan mainita, että anatomiset ruumiinavaukset eivät ole mikään historiallinen asia, vaan niitä toki edelleen tehdään. Enää vain kaikki anatomian opiskelu ei vaadi ruumiin tutkimista, sillä maailma on täynnä anatomiakuvastoja, muovisia malleja ja tietokoneohjelmia, jotka auttavat opiskelijaa. Oikean ruumiin tutkiminen omin käsin tuo kuitenkin korvaamattoman lisän anatomian hahmottamiseen. Oman ruumiinsa voi kuka tahansa testamentata lääketieteelliseen tutkimukseen ja opetukseen asuinpaikkaa lähimmässä yliopistossa eli Turussa, Tampereella, Helsingissä ja Kuopiossa.
Burken ja Haren taustat
William Burke syntyi vuoden 1792 tienoilla Orreyssa, Irlannissa. Hänen perheensä oli köyhä ja Burke työskenteli nuorena kutojana. Hän muutti 18-vuotiaana kotoaan ja alkoi työskennellä miespalvelijana paikalliselle herrasmiehelle. Vuoden kuluttua hän liittyi armeijan soittokuntaan ja palvelu henkilökohtaisena palvelijana eräälle rykmentin jäsenelle. Hän meni naimisiin palvelusvuosiensa aikana ja he saivat yhdessä kaksi lasta, joista toinen kuoli pian syntymänsä jälkeen. Avioero ei ollut mahdollisuus, joten Burke jätti vaimonsa ollessaan kuitenkin vielä naimisissa tämän kanssa. Edeltävästi hän oli riidellyt appiukkonsa kanssa tämän omistamasta maasta ja hävittyään riidan hän muutti Skotlantiin ja etsi töitä Grand Union Canalista asettautuen Maddistonin kaupunkiin. Hän työskenteli tuon ajan duunarina erilaisissa töissä ja päätyi lopulta kenkien tekijäksi.
Union Canal on kanaali Falkirkistä Edinburghiin, ja se avattiin vuonna 1822, eli Burke oli mukana rakentamassa sitä. Kanaali oli aikanaan tärkeä kauppareitti ennen rautateiden rakentamista. Burke alkoi asua Helen McDougal -nimisen naisen kanssa, joka toimi prostituoituna ja oli myös tahollaan naimisissa. Kanaalityön loputtua he muuttivat yhdessä Edinburghiin, jossa Burke työskenteli useissa eri paikoissa. Edinburghissa Burke tapasi myös kaimansa, William Haren.
Hare syntyi myös Irlannissa, Newryn kaupungissa, ja oli samoin muuttanut työn perässä Skotlantiin. Hänen varhaisista vaiheistaan on kerrottu vähemmän kuin Burken. Kun Hare muutti Edinburghiin, hän asettautui erään pariskunnan omistamaan majataloon. Hän aloitti suhteen majatalon omistaneen naisen Margaretin kanssa, joka oli jäänyt leskeksi. Hare oli mahdollisesti ollut suhteessa naisen kanssa jo tämän miehen eläessä. Sukunimi oli lähteestä riippuen Logue tai Laird. Pari meni naimisiin myöhemmin ja he saivat ainakin yhden yhteisen lapsen yhteisien vuosiensa aikana. Majatalo, tai vuokratalo, jota he pitivät yhdessä, sijaitsi Edinburghin West Portissa, joten näitä tulevia murhia kutsutaan useissa lähteissä myös West Portin murhiksi.
Miten miehet keksivät liikeideansa
Williamit Hare ja Burke tapasivat vuonna 1827. Burke alkoi käydä säännöllisesti Haren pyörittämässä majatalossa. Legendan mukaan hekin alkoivat kaivaa ruumiita ylös, mutta tämä ei oikeasti pidä paikkaansa. Ruumiinryöstö oli riskialtista ja vaivalloista hommaa, kun taas Burke ja Hare olivat ennemmin helpon rahan perässä. Miehistä Burke oli oppinut, osasi lukea ja kirjoittaa ja vaikutti suhteellisen sivistyneeltä. Haren taustasta tiedetään vähemmän, mutta hänen epäillään olleen lukutaidoton ja siten mahdollisesti vielä Burkeakin köyhemmästä taustasta. Haren sanotaan olleen myös väkivaltaisempi Burkeen verrattuna.
Vuonna 1827, eräs majatalon vieraista, eläkeläismies nimeltään Donald, oli velkaa Harelle 4 puntaa asumisestaan. Hän kuoli luonnollisista syistä majatalossa, mistä Hare oli raivoissaan, koska nyt hän ei saisi velkaansa takaisin. Hare päätti ansaita velkarahat ja saada samalla vähän voittoa kuolleen miehen kustannuksella. Hän kutsui Burken mukaan suunnitelmaansa. He täyttivät Donaldin hauta-arkun painavalla aineella ja veivät ruumiin. He aikoivat ensin tarjota ruumista anatomian professori Monrolle, mutta heidät ohjattiinkin Surgeon’s Squarella toimitilaa pitävän Robert Knoxin puoleen. Lääkäri ei kysynyt, mistä ruumis oli peräisin, vaan maksoi miehille ruumiista jotakin 8 ja 10 punnan välillä. Hänen avustajansa vihjasivat, että uusien ruumiiden toimittamisesta maksettaisiin samaan tapaan. Tuo summa vastasi taitavan työmiehen useamman kuukauden aikana ansaitsemaa rahasummaa.
Robert Knox oli hyvin tunnettu anatomian luennoitsija, joka teki anatomisia ruumiinavauksia eli dissektioita Surgeon’s Squaren laidalla. Hän oli lääkäri ja kirurgi vuodesta 1814, muttei harjoittanut varsinaisesti potilastyötä, vaan oli intohimoisesti suuntautunut anatomian tutkimukseen. Knox palveli lääkärinä Waterloon taistelussa 1815 ja Cape Frontierin sodassa Etelä-Afrikassa 1819. Edinburgh oli hänen kotikaupunkinsa, jonne hän palasi vuonna 1820. Hän teki tutkimusta ja samalla opetti nuoria opiskelijoita tähdäten professuuriin Edinburghin yliopistossa. Hän, kuten monet muutkin, pysyivät hiljaa saadessaan ns. ylimääräisiä ruumiita opetukseen.
On paljon jälkikäteen kiistelty, olisiko Knoxin pitänyt olla aktiivisempi selvittämään tuoreiden ruumiiden alkuperää sen sijaan, että hän osallistui rikollisen toiminnan ylläpitämiseen. Ei siis tiedetä, tiesikö Knox saamiensa ruumiiden olleen murhattuja. Haudankaivuubisnes kukoisti kuitenkin samaan aikaan. Knoxin saamat ruumiit olivat kuitenkin tuoreeltaan toimitettuna paremmassa kunnossa opetusta ajatellen kuin haudoista kaivetut ruumiit, ja tämän olisi toisaalta pitänyt tuoda vähän epäilyksiä miehen mieleen, että mistä tällaiset ruumiit ovat sitten peräisin. Mutta kysymyksiä ei kyselty.
Business is good
Burke ja Hare olivat keksineet siis erittäin kannattavan liikeidean. Kun muutamia viikkoja myöhemmin ensimmäisen ruumiin myymisen jälkeen vanhempi mies nimeltään Joseph tuli sairaaksi ollessaan majatalon vieraana, Burke ja Hare näkivät tässä tilaisuuden ja tukehduttivat miehen. Tapa, joka tuli heille ominaiseksi murhissa, oli se, että toinen istui uhrin rintakehän päällä ja toinen peitti uhrin nenän ja suun. Tätä alettiin kutsua toisen miehen nimen mukaisesti termillä ’burking’. Kuolintavasta ei jäänyt selkeitä jälkiä ruumiiseen. Tätä metodia he kuitenkin käyttivät mahdollisesti vasta seuraavan uhrin, Abigail Simpsonin, kohdalla. Kummallakaan miehellä ei ollut entuudestaan rikosrekisteriä tai minkäänlaista rikollista taustaa. Jotenkin ihmeellisesti he vain siis olivat löytäneet toisensa ja alkoivat yhteistuumin suorittaa murhia käytännössä elannokseen.
Miehet kenties ajattelivat, että tämän majatalon asukkaan Josephin kuolema nähtäisiin luonnollisena, kun tämä oli jo valmiiksi sairastunut. He saivat Knoxilta jälleen rahat ruumista vastaan. Josephin hautajaisia ei koskaan edes vietetty. Raha kulutettiin nopeasti – nopeammin kuin majatalon vieraita oli sairastuakseen. Miehet päättivät alkaa metsästää Edinburghin kaduilla.
He etsivät uhreiksi alkuun vanhoja ja köyhiä, sellaisia, joita heidän arvionsa mukaan ei herkästi kaivattaisi. Useiden uhrien kohdalla he olivat ensin juottaneet nämä humalatilaan kutsuen uhrit esimerkiksi kanssaan juomaan ja osin juottaneet uhreille väkisinkin alkoholia. Vuoden 1828 alussa he murhasivat kadulta mukaansa houkutteleman eläkeläisnaisen Abigail Simpsonin. He tarjosivat naiselle alkoholia ja lopulta tukehduttivat tämän. Nainen oli vasta saapunut Edinburghiin ja oli heti seuraavana päivänä joutunut henkirikoksen uhriksi.
Kaikkia seuraavia uhreja ei ole nimetty. Yksi majatalon asukkaista sairastui ja joutui siten uhriksi. Jokaisesta ruumiista he saivat samaisen maksun, 10 dollaria. Kauppa kävi hyvin. He alkoivat rikastua niin, että heidän piti keksiä peitetarinoita sille, miten he omistivat yhtäkkiä niin paljon rahaa. He väittivät esimerkiksi saaneensa perintörahaa.
Mary Patersonin katoaminen
Burke ja Hare onnistuivat murhiensa salailussa useiden kuukausien ajan, ja heistä tuli pikkuhiljaa hieman omahyväisiä menestyksensä suhteen ja sitä kautta myös varomattomia. Huhtikuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1828 he kutsuivat kaksi naista, Mary Patersonin ja Janet Brownin kotiinsa juomaan. Naisia kutsutaan lähteissä prostituoiduiksi, mutta ainakin Janet oli valottanut Maryn taustoja tätä pidemmälle. Mary oli ilmeisesti käymässä jonkinlaista koulua, joka oli tarkoitettu ihmisille, jotka olivat ’melkein rikollisilla poluilla’, mutta jotka halusivat muuttaa elämänsä suuntaa.
Illan aikana syntyi riita, jonka seurauksena Janet Brown lähti paikalta. Kun hän myöhemmin tuli takaisin, oli Mary Paterson kadonnut. Burke ja Hare olivat tappaneet naisen ja myyneet ruumiin jo eteenpäin. Mary Paterson oli onneksi tuttu kasvo monille alueen ihmisille, joten eräs opiskelija tunnisti tämän ruumiinavauksen aikana. Mary oli tunnettu kauneudestaan ja tämä oli ainakin yksi syy hänen tunnistettavuuteensa. Knox oli ilmeisesti myös haltioissaan naisen ulkonäöstä, sillä hän oli säilyttänyt naisen ruumista pidempään kuin muita ennen dissektiota ja oli kutsunut taiteilijoita maalaamaan naisen kauneuden muistiin. En tiedä, kuinka yleistä oli taiteilijana tuohon aikaan saada kutsu tulla tekemään potrettia kuolleesta ihmisestä.
Seuraavat miesten uhrit olivat Maryn jälkeen vähemmän tunnistettavia. He keskittyivät uhreihin, jotka eivät olleet aivan paikallisia, jotta eivät jäisi helposti kiinni, sillä Maryn kohdalla tämä oli ollut lähellä.
Pakka leviää
Kesäkuussa miehille uskotaan tulleen keskinäistä riitaa. Burke oli lomaillut kuukauden ajan, jolloin Hare oli jatkanut työtä yksinään ja piti itse ansaitsemansa rahat ominaan. Riita johti siihen, että Burke muutti Helen McDougalin kanssa pois majatalosta. Miesten yhteinen murhatyö kuitenkin jatkui tästä huolimatta.
Majatalossa vieraillut rouva Ostler joutui miesten uhriksi. Seuraavana he murhasivat Helen McDougalin serkun Annin. Erään kerran Burke lähestyi kahta poliisia, jotka taluttivat vahvasti humalassa olevaa naista. Burke väitti tuntevansa naisen ja sanoi voivansa saattaa tämän kotiin. Eräs paikallinen prostituoitu Mary Haldane ja hänen tyttärensä Peggy olivat seuraavia uhreja. Nämä ruumiit tunnistettiin jälleen anatomian oppitunnilla. Peggy oli tullut etsimään äitiään majatalosta joutuessaan itsekin uhriksi. Naapurit alkoivat huolestua kummankin naisen katoamisesta. Burken ja Haren rikokset tulisivat pian päätökseen, kun seuraavakin uhri tunnistettiin.
Lokakuussa 18-vuotias paikallisten tuntema mies James Wilson joutui Burken ja Haren uhriksi. Mies tunnettiin yleisesti nimellä Daft Jamie, joka tarkoittaa hassua tai hölmöä. Jamien tarinan yhteydessä puhutaan savantismista, joka terminä tarkoittaa yhdistelmää autismikirjon häiriötä tai kehitysvammaa sekä ilmiömäistä erikoislahjakkuutta kapealla alalla. Jamien kerrotaan osanneen laskea hämmästyttäviä laskuja. Hän osasi esimerkiksi kertoa, mikä viikonpäivä oli kyseessä, kun hänelle esitettiin mikä tahansa mennyt päivämäärä. Hän ansaitsi taidollaan pieniä palkintoja kaduilla. Hän oli tuttu näky kaupungin asukkaille, koska hän liikkui avojaloin ulkona ihmisten keskuudessa kaiket päivät. Hänen erikoislaatuisen käytöksensä vuoksi hän ei käynyt varsinaisissa töissä. Nykypäivänä miehen diagnoosina olisi kenties jokin autismikirjon häiriö tai kehitysvamma näiden niukkojen tietojen mukaan.
Burke ja Hare yrittivät tukehduttaa Jamien tutulla metodillaan, mutta vaikka he olivat huumanneet miestä valmiiksi alkoholilla, tämä taisteli vastaan ja miesten piti tappaa hänet väkivaltaisemmin kuin aiemmat uhrit. He antoivat tämänkin ruumiin Knoxille. Ruumis oli hyvin tunnistettava; Jamesilla oli esimerkiksi kampurajalat eli hänen jalkateränsä kääntyivät nilkoista sisäänpäin. Dissektiosalissa Knox tajusi tämän virheen ja väitti kaikille, että ruumis ei ollut Jamie Wilsonin. Jamien katoaminen oli kuitenkin huomattu ja hänen epäiltiin joutuneen vaikeuksiin tai jopa henkirikoksen uhriksi.
Kiinnijääminen
Poliisille oli ilmoitettu lokakuun aikaan Burken epäilyttävästä toiminnasta. Ilmeisesti naapurit olivat jopa epäilleet hänellä olevan ruumis asunnossaan. Poliisi alkoikin partioida Burken talon ulkopuolella, mutta tämä ei estänyt vielä viimeisten murhien suorittamista, sillä kaikkia rikoksia ei suoritettu Burken asunnolla.
Burken ja Haren viimeisin uhri oli Mary Docherty. Lokakuun viimeisenä päivänä eli Halloweenina hänet oli houkuteltu Burken kotiin sillä verukkeella, että Burke väitti heidän olevan mahdollisesti sukua, sillä kumpikin oli alun perin irlantilainen. Burke kutsui Haren paikalle ja he tappoivat naisen. He eivät vieneet naista heti paikalla Knoxille, vaan piilottivat ruumiin väliaikaisesti Burken sängyn alle. Ann ja James Gray asustivat Burken talossa, joka mitä ilmeisimmin toimi myös majapaikkana. He ihmettelivät Mary Dochertyn katoamista sekä sitä, että Burke vannotti heitä menemästä lähelle hänen sänkyään. Tämähän on tunnetusti paras tapa saada huomio kiinnitettyä juuri sinne, minne ei haluaisi. Grayt nimittäin löysivät Maryn ruumiin. Helen McDougal huomasi tämän ja yritti lahjoa pariskunnan hiljaiseksi. Grayt olivat kunnon kansalaisia ja menivät kutsumaan poliisin paikalle.
Helen McDougal ja Margaret Hare ottivat yhteyttä aviomiehiinsä, jotka tulivat siirtämään naisen ruumiin heti pois asunnosta ja veivät sen Knoxille. Poliisi tuli talolle vasta tämän jälkeen eivätkä he siis nähneet tätä ruumista. Joku oli vihjannut heille, että lääkäri Knox olisi tutkimisen arvoinen. Knoxin klinikalta he löysivätkin Maryn ruumiin arkusta. Maryn ruumis oli ainut Burken ja Haren uhreista, jonka poliisit koskaan tutkivat. He pidättivät hänen murhastaan epäiltynä Williamit Burken ja Haren sekä heidän vaimonsa Helenin ja Margaretin.
Kuulusteluissa he kertoivat kaikki erilaista tarinaa. Yleisöltä alkoi tulla kuitenkin täydentävää tietoa. Esimerkiksi Janet Brown tuli kertomaan Mary Patersonin katoamisesta. Haren talosta löytyi Marylle kuulunutta omaisuutta, samoin kuin Jamie Wilsonin ja Mary Dochertyn omaisuutta. Naapurit kertoivat myös miesten epäilyttävästä käytöksestä.
Maryn kuolinsyyksi todettiin tukehduttaminen, mutta ei ollut varmuutta, oliko se tahallista vai onnettomuus. Miehiä vastaan ei löydetty pitäviä todisteita. Tutkijat ehdottivat William Harelle, että tämä saisi immuniteetin, jos myöntäisi syyllisyytensä murhiin ja todistaisi Burkea vastaan. Ja näin Hare tekikin. Burke ja vaimonsa Helen saivat syytteen Madgy Dochertyn murhasta ja Burke sai lisäksi syytteet Mary Patersonin ja James Wilsonin murhista.
Harea ja Margaretia pidettiin vankeudessa oikeudenkäynnin ajan, mutta sen jälkeen he pääsivät vapaiksi ilman murhasyytteitä. Margaretin osallisuudesta murhiin on enemmän näyttöä; hän selkeästi tiesi tapahtumista. Helenin osallisuudesta tiedetään varmuudella paljon vähemmän. Hänen väitetään olleen siinä uskossa, että hänen miehensä oli ”vain” haudanryöstäjä. Vaikka murhia tunnustettiin 16, oli näyttöä vain edellämainittujen kolmen uhrin murhista, sillä heidän omaisuuttaan oli löytynyt tekijöiden hallusta.
Joulun viettoa oikeussalissa
1820-luvulla ihmiset viettivät joulua kovin eri tavoin. Burken ja McDougalin oikeudenkäynti oli jouluaattona Edinburghin parlamenttitalossa. Ihmiset parveilivat suurin joukoin oikeussalin ympärillä odottaen lopputulosta. Syytetyt kiistivät syyllisyytensä. Tuomiot jaettiin seuraavana päivänä eli joulupäivänä. Burke julistettiin syylliseksi ja hän sai kuolemantuomion. McDougalin kohdalla puolustus oli ehdottanut skotlantilaislaille ominaista termiä ’not proven’. Lain mukaan syytetty voitiin joko julistaa syylliseksi tai olla tuomitsematta, jolloin vaihtoehtoina oli ’not guilty’ eli syytön ja ’not proven’ eli todistusaineisto ei riitä tekijän tuomitsemiseen, mutta tätä ei voida täysin varmuudella julistaa syyttömäksikään. ’Not guilty’ ja ’not proven’ johtivat kumpikin samaan lopputulokseen eli vapauteen.
Burke eli vielä kuukauden tuomionsa saamisen jälkeen. Sinä aikana hän tunnusti 16 murhaa, jotka he olivat yhdessä Haren kanssa tehneet. Murhia saattoi olla kaiken kaikkiaan jopa 30.
Jamie Wilsonin äiti yritti syyttää vielä Harea erikseen murhasta, mutta miehen saama immuniteetti esti sen.
Knoxia ei koskaan kuulusteltu tapaukseen liittyen. Hänen maineensa oli siitä huolimatta pilalla, sillä hänet liitettiin murhatapauksiin ja kaikki tiesivät, kuka ruumiit oli saanut ja kuka niistä oli maksanut. Knox muutti muutaman vuoden kuluttua pois Edinburghista Lontooseen ja jatkoi siellä ammattiaan kuolemaansa saakka eli vuoteen 1862. Myös Helen McDougal painostettiin muuttamaan pois kaupungista. Hänen huhuttiin muuttaneen lopulta Australiaan, jossa hän olisi kuollut tulipalossa vuonna 1868 eli 40 vuotta myöhemmin. Margaret Hare pakeni Irlantiin, eikä hänestä ole kuultu sen koommin. William Hare vaihtoi nimensä Mr. Blackiksi, jotta pääsi pakenemaan kaupungista. Hänen ajatellaan päätyneen kerjäämään Lontoon kaduille, mutta hänet oli ehkä nähty Carlislen kaupungissakin.
Julkinen teloitus – ja julkinen ruumiinavaus
William Burken kuolemantuomion täytäntöönpano oli juhlallinen päivä. Kymmeniä tuhansia ihmisiä tuli katsomaan miehen hirttämistä 28. tammikuuta 1829. Ihmisjoukko vaati myös Haren ja Knoxin hirttämistä. Ihmiset hurrasivat, kun luukku Burken jalkojen alla avattiin. Kun Burken ruumis oli roikkunut puolisen tuntia, hänet irrotettiin köydestä ja vietiin Edinburghin yliopistolle. Viranomaiset päätyivät laittamaan miehen ruumiin näytteille, mikä oli hyvin harvinainen tapahtuma. Tunnelma ihmisten keskuudessa oli epävakaa ja ihmiset olivat hyvin kiinnostuneita kaikesta tapaukseen liittyvästä. Noin 25 000 ihmistä kävi katsomassa Burken ruumista. Muutama opiskelija onnistui viiltämään miehen ihosta pieniä palasia mukaansa ruumiin ollessa näytillä.
Burken ruumis päätyi lopulta dissektiopöydälle. Tämä oli osa hänen rangaistustaan. Hänelle tehtiin julkinen ruumiinavaus ja hänen luurankonsa säilytettiin avauksen jälkeen. Luuranko on tänäkin päivänä esillä Edinburghin yliopiston anatomian museossa. Burkesta jäi jälkeen myös kammottavampia muistoesineitä. Nimittäin joku oli päällystänyt hänen ihollaan pienen muistikirjan, lompakon ja nuuskarasian. Väitetty iholla päällystetty muistikirja on esillä Surgeon’s Hall -nimisessä museossa.
Jälkimainingit
Paikallisia lapsia peloteltiin pitkään Burken ja Haren muistoilla. Jos he eivät käyttäytyisi, heille kävisi samoin kuin miesten uhreille… Miesten asuttaman talon ohi kävellessä kulki kylmät väreet. Lasten ja aikuistenkin suusta kuultiin useita eri versioita alun runonpätkästä.
Burken ja Haren tapauksesta seurasi myös jotain hyvää. Vuonna 1832 lanseerattiin Anatomy Act, jonka mukaan kaikki dissektioissa käytettävät ruumiit tulisi ottaa sairaalassa kuolleista potilaista ja vain, jos ruumiita ei muuten tultu kuoleman jälkeen hakemaan. Lisäksi henkilö saattoi itse testamentata ruumiinsa yliopistolle tutkimuskäyttöön. Tämän jälkeen ruumiinryöstö ja sen ympärillä käynyt kauppa alkoi kuihtua kokoon.
180 vuotta tapahtuneen jälkeen eli vuonna 2009 tehtiin yllättävä löytö. Argyllin kaupungissa, Skotlannissa, sijaitsee Inverajayn vankila, jonka varastohuonetta siivotessa löytyi kaksi kipsivalosta, jotka esittivät Burken ja Haren kasvoja. Lisäksi löytyi hirttosilmukka. Haresta oli tehty tällainen valos oikeudenkäynnin aikana ja Burkesta tämän kuoleman jälkeen. Jäi kuitenkin mysteeriksi, miten nämä kipsimaskit olivat päätyneet tuohon vankilaan, sillä se ei ollut se vankila, jossa miehet olivat lusineet. Tuossa vankilassa ei myöskään ollut koskaan hirtetty ketään, joten hirttosilmukan löytyminen oli myös kummallista. Kipsivalokset päätyivät aiemmin mainittuun Surgeon’s Hall museoon. Pääset katsomaan kipsivaloksia ja muistikirjaa tästä: https://surgeonshallmuseums.wordpress.com/2016/01/25/burke-and-hare/ (luettu 8.11.2020)
Lähteet:
https://www.darkhistories.com/burke-hare-the-westport-murders/ (luettu 8.11.2020)
https://www.undiscoveredscotland.co.uk/usbiography/b/burkeandhare.html (luettu 8.11.2020)
https://www.crimeandinvestigation.co.uk/crime-files/burke-and-hare (luettu 8.11.2020)
https://www.theguardian.com/artanddesign/2009/feb/01/burke-hare-masks (luettu 8.11.2020)
http://burkeandhare.com/bhhome.html (luettu 8.11.2020)
https://archive.org/details/b20443304/page/n9/mode/2up (luettu 8.11.2020)
https://www.gutenberg.org/files/41380/41380-h/41380-h.htm (luettu 8.11.2020)
https://pennpress.typepad.com/pennpresslog/2009/10/index.html (luettu 9.11.2020)
https://archive.org/stream/burkehare00burk#page/257/mode/1up
Bailey, Brian; Burke and Hare: The Year of the Ghouls; Mainstream Publishing (Edinburgh) Ltd; 2002
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001 (luettu 10.11.2020)
