What’s up London?
Oli hyytävän kylmä sää helmikuussa 1983 Lontoon Muswell Hillin asuinalueella. Kaupunginosa oli sekoitus urbaania katukuvaa ja avarampaa metsäisempää aluetta. Näkymää hallitsivat suuret paritalot, mutta osoitteessa 23 Cranley Gardens sijaitsi naapureitaan rähjäisempi useaksi pikkuasunnoksi pilkottu kerrostalo. Talon omistaja asui Intiassa ja vuokralaiset elivät omaa elämäänsä tuntematta toisiaan. Talon asukkaat olivat närkästyneitä, kun heidän viemärinsä eivät vetäneet kunnolla. Ensin olivat menneet tukkoon käsipesualtaat ja sen jälkeen vessapöntöt. He soittivat 3. helmikuuta Dyno-Rod -nimiselle firmalle, joka tuli tutkimaan tukosta. Ensimmäisellä kerralla mitään ei selvinnyt, mutta putkimiehet palasivat 9. helmikuuta toiselle käynnille. Viemärit olivat täynnä harmahtavia lihan ja luiden palasia, jotka vaikuttivat olevan tukoksen syynä. He eivät pystyneet erottamaan, mistä liha oli peräisin, joten he näkivät parhaaksi kutsua poliisin paikalle tutkimaan, ennen kuin he poistaisivat palaset putkista.
Poliisi kurkisti kadulla sijaitsevaan viemäriaukkoon ja totesi heti, että oli oikea päätös kutsua heidät tutkimaan asiaa. He nostivat viemäristä palan harmahtavaa ainetta ja lähettivät sen laboratorioonsa. Vain tuntia myöhemmin patologi totesi epäilykset oikeiksi: kyseessä oli ihmisen lihaa.
Poliisit palasivat Cranley Gardensiin ja päättelivät talon ylimmän kerroksen asunnon viemärin johtavan kyseiseen kohtaan. He kyselivät talossa asuvilta naapureilta, kuka siellä asui. Naapurit kertoivat, että siellä asuva mies oli erikoinen ja oli aiheuttanut usein huolta naapureissa. Mies oli 37-vuotias Dennis Nilsen, jolla oli vielä työpäivä kesken työvoimatoimiston virkailijana, mutta naapurien mukaan hän palaisi pian. Poliisit lämmittelivät käsiään hyytävässä ulkoilmassa ja lopulta menivät talon eteiseen odottamaan Dennis Nilsenin saapumista. Iltapäivän päätteeksi hoikka, mustahiuksinen mies astui ovesta eteistilaan ja vastasi poliisien katseisiin tyynesti. Hänellä oli ylisuuret silmälasit ja käytännöllinen asu ja hän näytti hyvin tavalliselta. Poliisit kysyivät heti, mitä mies tiesi viemäreistä. Mies vastasi rauhallisella skottiaksentillaan, että mistä lähtien poliiseja on kiinnostanut ihmisten viemäriputket.
Poliisit pyysivät, että he jatkaisivat keskustelua yläkerran asunnossa. Kolme poliisia ja Dennis suuntasivat asunnolle, jossa poliisit kertoivat ihmisen jäänteistä, jotka he olivat löytäneet putkista. Dennis huudahti kauhistuneena, mutta poliiseja ei kiinnostanut miehen esitys. Asunnossa oli järkyttävä ja läpitunkeva löyhkä. He kysyivät, missä loput ruumiista oli. Dennis johdatti poliisit edelleen tyynenä vaatekaapilleen, avasi sen paljastaen sisällön. Kaapin lattialla oli jätesäkkejä, joissa oli paloiteltuja ihmisruumiin osia. Hän sanoi haluavansa jatkaa keskustelua poliisiasemalla.
Poliisiautossa matkalla Hornseyn poliisiasemalle eräs poliiseista kysyi, mitä mies halusi kertoa heille. Oliko hän kenties tappanut kaksi ihmistä? Dennis vastasi: viisitoista tai kuusitoista neljän vuoden aikana.
Lapsuus
Dennis Nilsen syntyi pieneen skotlantilaiseen kalastajakaupunkiin Fraserburghiin vuonna 1945. Samoissa pienissä ja ahtaissa asuintiloissa asuivat Dennisin isovanhemmat, äiti ja veli. Dennis koki kotinsa kylmäksi, uskonnolliseksi ja välinpitämättömäksi. Hän kuvasi, kuinka hänestä tuntui, että hänen ollessaan vauva, häntä hoidettiin rutiininomaisesti ja suorituspainotteisesti vailla aitoa välittämistä. Dennis koki syntyneensä erilaiseksi – poikkeavaksi.
Fraserburgh eli kalastuksella ja ilmapiiri oli kova ja brutaali, kuten oli alakin. Kylmyys leimasi koko kaupungin tunnelmaa. Talot keskustassa olivat harmaita, viktoriaanisia ja näyttivät kiviseinäisiltä vankiloilta. Kylmä suolainen tuuli puhalsi ja lokit kirkuivat, kauniin paikasta teki vain keväinen aurinko, joka paljasti upeat maisemat ympärillä. Ihmiset kaupungissa tunsivat olevansa eristäytyneitä ja myöhemmin kaupunkia on kutsuttu Skotlannin heroiinipääkaupungiksi. Kaikki tämä vaikutti nuoreen Dennisiin hänen kertomansa mukaan; ei ollut helppoa kasvaa henkisen ja fyysisen kylmyyden keskellä. Kaupungin asukkaat kuvailivat, miten Dennis vaikutti siltä, että hänen aivoissaan oli syntyessään jo jotain vialla.
Dennisin äiti Betty Whyte oli nuorena kaunis ja käänsi monien kaupungissa käyvien sotilaiden päät toisen maailmansodan aikaan. Eräs norjalainen kersantti Olav Nilsen pelasti Bettyn kerran epätoivotulta huomiolta ja alkoi itse tapailla nuorta 21-vuotiasta kaunotarta. Pari meni parin kuukauden kuluttua naimisiin vuonna 1942 ja asiat alkoivat mennä heti epätoivottuun suuntaan. Olav etsi jotain jännittävämpää eikä kiinnostunut tasaisesta perhe-elämästä. Hänen sotilasuransa vaihtui työhön tupakkatehtaassa ja hän alkoi juoda alkoholia reippaammin. Betty asui vanhempiensa kanssa ja hänen ja Olavin hataralla pohjalla seisovasta suhteestaan huolimatta Betty sai kolme lasta Olavin kanssa. Lapsista keskimmäinen oli Dennis Nilsen, nuorin oli Sylvia ja vanhin Olav Junior. Lapset eivät kiinnostaneet Olavia juuri ollenkaan, hän oli korkeintaan osoittanut hieman kiinnostusta esikoisensa elämään.
Dennis oppi myöhemmin, ettei hänen isänsä sukunimi ollut oikeasti Nilsen, vaan tämä oli keksinyt nimen Skotlannin seikkailujaan varten. Tämä vaikutti osaltaan Dennisin heikkoon identiteetin muodostumiseen. Myöhemmin hän epäili, että sisaruksilla olisi eri isät, kuin esikoisella Olav Juniorilla. Olav Senior oli vaatinut avioeroa kuopuksen Sylvian syntymän jälkeen väittäen Bettyn olleen uskoton. Dennis koki, että sisaruksia oli kohdeltu eri tavoin lapsina, mikä voisi selittyä eri isillä.
Hänen suhteensa omaan äitiinsä oli aina ristiriitainen. Hän kaipasi aina vastauksia, mutta hänestä tuntui, että äiti pimitti aina tietoa. Dennis epäili jopa, että hän olisi syntynyt äitinsä raiskauksen seurauksena, minkä vuoksi äidin oli ollut vaikea osoittaa kiintymystä häntä kohtaan. Dennisillä oli useita teorioita, miksi hänen lapsuutensa ympäristö oli ollut niin kylmä. Yksi perheenjäsen oli kuitenkin hänelle läheinen: eli hänen isoisänsä, joka oli kalastaja. He viettivät paljon aikaa yhdessä ihan kahdestaan. Kun perheen naiset riitelivät ja kinastelivat, toimi isoisä rauhallisena kalliona, joka loi tyyneyttä ympärilleen.
6-vuotiaalle Dennisille kerrottiin hyvin arkipäiväiseen sävyyn, kun hänen isoisänsä oli kuollut yllättäen merellä sydänkohtaukseen. Kukaan ei tarjonnut hänelle emotionaalista tukea ja Dennis pitää tätä tapahtumana yhtenä suurena käännekohtana lapsuudessaan. Hän kertoi traumatisoituneensa isoisänsä näkemisestä arkussa eikä hän tuolloin ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut ja mitä kuoleminen edes tarkoitti.
Nuoruudesta aikuisuuteen
Hänen äitinsä meni lopulta uusiin naimisiin ja sai uuden miehensä kanssa neljä uutta lasta. Dennis koki jäävänsä entistä enemmän huomiotta ja yksin. Dennis Nilsen tiedosti jo teini-ikäisenä olevansa homoseksuaali, mutta ei vielä lähestynyt muita miehiä. Hän ei ollut koskaan täysin sinut seksuaalisen suuntautumisensa kanssa. Hän koki epävarmuutta ympäristössä, joka paheksui homoseksuaalisuutta.
16-vuotiaana Dennis värväytyi armeijan palvelukseen ja hänestä tuli kokki, joka toimi teurastajana armeijan catering-joukoissa. Kun hän lähti armeijasta vuonna 1972, hän alkoi kouluttautua poliisiksi, mutta päätyi jo vuoden kuluttua töihin työvoimatoimistoon. Vaikka Dennis jätti poliisiopinnot kesken, hän ehti viettää aikaa ruumishuoneilla ja nähdä vainajia, joille oli jo tehty ruumiinavauksia, ja häntä kiehtoivat nämä näyt suuresti. Hän kehitti erikoisen kiinnostuksen kuolemaan. Hän otti itsestään kuvia, joissa oli meikannut luodin reikiä kasvoihinsa. Poikaystäviään hän komensi usein esittämään hänelle kuollutta.
Ensimmäisen kerran hän oli tekemisissä poliisin kanssa vuonna 1973, kun hänen työnsä kautta tapaamansa David Painter väitti Dennisin ottaneen hänestä kuvia, kun tämä oli nukkunut. Dennisiä kuulusteltiin, mutta hänet vapautettiin ilman syytteitä. Pari vuotta myöhemmin vuonna 1975 Dennis asui kahden vuoden ajan David Gallichan -nimisen miehen kanssa asunnossa Melrose Avenuella pohjoisessa Lontoossa. David kielsi heidän olleen suhteessa toistensa kanssa. Hänen muutettuaan pois Dennis eli yksinäisyydessä ja alkoholisoitui. Hän kävi säännöllisesti töissä ja työkaverit kuvasivat häntä ajoittain röyhkeäksi ja vaikka tämä oli usein hiljainen ja omissa oloissaan, hän kiihtyi puhuessaan politiikasta ja puolusti mielipiteitään kiihkeästi. Vajaan kahden vuoden kuluessa hänestä tulisi tappaja.
Poliisikuulusteluissa
Dennis Nilsen oli aavistellut jäävänsä ennen pitkää kiinni. Kun poliisit olivat häntä vastassa helmikuisena iltapäivänä, Dennis oli valmis kertomaan kaikista tekemistään murhista. Ja puhetta riitti. Hän tunnusti yksityiskohtaisesti poliiseille kaiken ja analysoi tarkkaan lapsuuttaan ja murhanhimoon vaikuttaneita seikkoja. Hän kirjoitti kymmeniä muistikirjoja vankeutensa alkuaikoina ja myöhemmin halusi julkaista omaelämäkerrallisen kirjansa siinä varsinaisesti onnistumatta.
Dennis oli murhannut kolme nuorta miestä Cranley Gardensin asunnossaan ja ainakin 12 muuta edellisessä asunnossaan Melrose Avenuella. Vaatekaapista löytyneissä muovipusseissa oli pari viikkoa sitten kadonneen Steven Sinclairin paloiteltu ruumis. Dennis oli käyttänyt liedeltä löytynyttä kattilaa päiden keittämiseen ja muun muassa siksi asunnossa haisi niin hirveälle. Poliiseille kävi pian selväksi tapauksen laajuus ja kammottavuus.
Steven oli ollut tyypillinen Dennisin uhri. Nuori 20-vuotias vaalea mies vailla perhekytköksiä oli karannut uuteen kaupunkiin uuden elämän perässä. Steven oli syntynyt äpäränä ja lähtenyt rikollisille poluille heti, kun mahdollista. Hänet oli adoptoitu vauvana ja sen jälkeen hän oli sijoitettuna useammassakin paikassa ongelmakäytöksen vuoksi. 18-vuotiaana hän oli huumeriippuvainen, pyromaani ja opportunistinen rikollinen. Hän oli matkustanut Skotlannista Lontooseen ja jäänyt pian kiinni varkaudesta ja oli joutumassa oikeuteen lähipäivinä, kun hän tapasi Dennisin.
Dennis ehdotti, että he menisivät hänen asunnolleen juomaan lisää alkoholia. Dennis kertoi asunnon tapahtumista kahden erilaisen tarinan, mutta tiedetään ainakin se, että Steven oli käyttänyt asunnossa suonensisäisiä huumeita ja Dennis oli kuristanut tämän solmiolla. Hän ei ensin kertonut muistavansa tästä tapahtumasta mitään, mutta myöhemmin kuvaili kirjoituksissaan hyvinkin tarkasti, miten tapahtumat etenivät. Kun Steven oli kuollut, Dennis riisui miehen ja vei tämän kylpyyn, jossa pesi ruumiin. Tämän jälkeen hän makasi sängyllä ruumiin vieressä ja ihaili heidän kuvajaistaan peilistä, kunnes nukahti. Murhan jälkeen hän jatkoi normaalia elämäänsä ja kävi töissä. Viikko Stevenin kuoleman jälkeen hän kuuli naapureilta, miten putket olivat alkaneet mennä tukkoon. Dennis oli alkanut hävittää kerrostaloasunnossaan tappamia ihmisiä paloittelemalla heidät, keittämällä lihat niin, että ne tulivat pehmeiksi ja huuhtomalla ne viemäristä.
Viikko ennen kiinnijäämistään Dennis alkoi aavistella, että jäisi pian kiinni. Hän vaikutti naapurien mielestä tavallista kireämmältä. Dennis oli ostanut ilmanraikastimia ja siivousvälineitä ja yritti kuumeisesti hävittää asunnon hajuja ja ruumiinosia, ettei jäisi kiinni. Hän joutui juomaan runsaasti alkoholia paloitellessaan ruumiita, ja siksikin työ oli hidasta, sillä jossain vaiheessa hän oli niin humalassa, että joutui odottamaan seuraavaan päivään jatkaakseen työtään. Hän pelkäsi veren näkemistä ja oli aina helpottunut, kun muutaman päivän kuolleena olleet ruumiit eivät sotkeneet niin paljon kuin hän pelkäsi. Steven oli kuitenkin viimeisin Dennisin viidestätoista uhrista ja murhat olivat alkaneet neljä vuotta aiemmin.
Miten murhat alkoivat?
Dennis Nilsen oli viettänyt aikaansa pohjoisen Lontoon homopubeissa, ja joissakin niistä hän oli tavannut 14-vuotiaan Steven Dean Holmesin vuoden 1978 joulukuussa. Steven oli päässyt pubiin tekaistulla henkilöllisyystodistuksella. He ryyppäsivät yhdessä ja Dennis houkutteli pojan asunnolleen Melrose Avenuelle. He harrastivat seksiä yhdessä ja Steven jäi yöksi asunnolle. Aamulla Dennis alkoi pelätä fantasiansa loppumista. Häntä kalvoi menettämisen pelko ainoan rakkaan ihmisen eli isoisänsä menettämisen jälkeen, tai näin hän ainakin asian ilmaisi kuulusteluissa ja kirjoituksissaan. Hän pelkäsi kiintymyksensä kohteen menettämistä niin paljon, että keksi keinon pitää heidät aina lähellään. Hän alkoi kuristaa Steveniä ja tämä menetti tajuntansa. Steven ei ollut vielä kuollut, joten Dennis haki vesisaavin ja piteli Stevenin päätä veden alla, kunnes tämä oli kuollut. Stevenillä ei ollut mukanaan kuin oma kotiavaimensa, joten Dennis ei saanut tietää pojan nimeä. Stevenin perheellä ei ollut mitään vihjeitä pojan olinpaikasta ja hänen äitinsä kuoli myöhemmin tietämättä mitään Stevenin kohtalosta. Dennis muisti ensimmäisen uhrinsa ulkonäön ja myöhemmin poliisien näyttäessä hänelle kuvaa kadonneesta Steven Holmesista, Dennis tunnisti tämän. Hän oli säilyttänyt Stevenin ruumista seitsemän kuukautta lattialautojen alla, ennen kuin hävitti ruumiin takapihallaan polttamalla.
Tasan vuotta myöhemmin Dennis tapasi seuraavan uhrinsa, kanadalaisen turistin Kenneth Ockendonin. He olivat kierrelleet kaupunkia yhdessä ja juoneet alkoholia, ja kierros oli päättynyt Dennisin asunnolle. Dennis koki jälleen hylätyksi tulemisen pelkoa ja kuristi miehen sähköjohdolla. Hän käsitteli ruumista samoin eli pesi sen ja seurusteli sen kanssa pitäen sitä elävänä ihmisenä. Dennis harrasti uhriensa kanssa nekrofiliaa ja otti valokuvia alastomista uhreistaan. Kennethin ruumista hän säilytti lattialautojen alla, mutta otti ruumiin aina ajoittain seurakseen istumaan.
Kolme kuukautta myöhemmin hän tappoi 16-vuotiaan kodittoman nuoren miehen Martyn Duffeyn. Hän piti ruumista kahden viikon ajan vaatekaapissaan, ennen kuin siirsi tämä Kennethin ruumiin viereen lattialautojen alle.
Seuraavat kaksi uhria olivat 27-vuotias Billy Sutherland ja 23-vuotias Malcolm Barlow. Malcolm oli epileptikko, jolle Dennis oli soittanut ambulanssin, ja joka joutui Dennisin uhriksi tullessaan kiittämään tätä tapahtuman jälkeen.
Vuoden 1981 syyskuuhun mennessä Dennis oli murhannut samalla kaavalla jo kaksitoista miestä, mutta muita uhreja ei ole pystytty nimeämään. Uhreiksi oli valikoitunut kodittomia ja työttömiä ihmisiä, joilla ei ollut paljon, jos ollenkaan ihmisiä katsomassa heidän peräänsä ja huolestumassa, jos he katosivat. Dennisiä ei myöskään kiinnostanut tietää uhriensa nimiä, joten hänkään ei pystynyt tarjoamaan tämän enempää yksityiskohtia. Hän kertoi päästäneensä osan uhreistaan myös pakoon. Ainakin seitsemän miehen kohdalla hän kertoi heränneensä transsimaisesta tilasta kuristaessaan miehiä, mutta päästäneensä heidät tekonsa tajuttuaan menemään. Hän hävitti ruumiit ensin paloittelemalla ne keittiön lattialla veitsellä. Osan ruumiinosista hän oli vain haudannut puutarhaan. Osaa torsoista hän säilytti jonkin aikaa matkalaukuissa, ennen kuin poltti ne takapihallaan. Osan kalloista hän keitti irrottaakseen lihat luusta.
Melrose Avenue vaihtui Cranley Gardensiin
Loppuvuonna 1981 hän muutti Melrose Avenuelta Cranley Gardensiin. Uusi asunto oli kerrostalon ylin kerros eikä hänellä siten ollut enää puutarhaa, jossa voisi hävittää ruumiit, joten hän siirtyi paloitteluun ja turvautui viemäreihin. Hänen uhreikseen joutuivat John Howlett ja Archibald Graham Allan sekä viimeisenä Steven Sinclair.
Dennisille kuolema ei ollut kaiken loppu, vaan pikemminkin seikkailun alku. Hän ei nähnyt kuolemaa kuolemisena, vaan hänen uhrinsa elivät hänen mielestään hänen kanssaan kuolemansa jälkeen. Dennis pesi huolellisesti uhriensa ruumiit ja piteli niitä hellävaraisesti. Hän nukkui niiden vieressä, söi niiden kanssa ja satunnaisesti myös tyydytti halujaan ruumiiden kanssa. Hän kertoi kokeneensa saavuttavansa uhrien kanssa hengellisen yhteyden tällä tavoin, kun he kokivat asioita yhdessä. Häntä kiinnosti tutustua näihin miehiin vasta heidän ollessaan kuolleita. Hän loi toisenlaisen maailman, joka oli hänelle kaunis ja unenomainen ja hän koki olevansa eri ihminen tässä maailmassa. Hän loi taidemuodon, kuvan ihannemiehestään ja piti uhria liikkumattomana muusanaan tässä projektissa. Myöhemmin hän jopa yritti selittää jonkinlaista syyntakeettomuutta tällä verukkeella, että hän oli riippuvainen kauniista maailmastaan ja muuttui alkukantaiseksi ja unenomaiseksi ihmiseksi, joka suoritti murhat. Hän kuvaili tiedostaneensa maailmansa vaarallisuuden muille ihmisille, he kun joutuivat kuolemaan tullakseen osaksi sitä.
Oikeudenkäynti ja tuomio
Dennis Nilsenin oikeudenkäynti alkoi lokakuussa 1983. Hän oli myöntänyt viidentoista ihmisen murhat, mutta koska osaa uhreista oli vaikea tunnistaa tarkasti, häntä syytettiin lopulta vain kuudesta murhasta ja kahdesta murhan yrityksestä. Eräs oikeudessa syyttäjän puolella todistanut oli 21-vuotias Carl Stottor, joka kertoi, miten oli täpärästi välttänyt Dennisin uhriksi joutumisen. Carl oli Dennisin tavattuaan pakenemassa onnettomasta suhteestaan, ja Dennis oli kohdellut häntä ystävällisesti. He nauttivat paljon alkoholia ennen siirtymistä Dennisin asunnolle Cranley Gardensiin. He menivät nukkumaan asunnolla ja Carl heräsi yöllä kuristamiseen, mutta Dennis selitti asian miehen herätessä parhain päin, että tämä oli vain sotkeutunut vetoketjuunsa. Carl nukahti tai sammui uudelleen ja pian heräsi siihen, että hänen päänsä oli veden alla. Dennis selitti myöhemmin veden tulleen siitä, että Dennis oli yrittänyt herättää miestä heittämällä vettä tämän kasvoille. Carl oli osin puoliunessa eikä ilmeisesti ymmärtänyt olleensa sillä hetkellä vaarassa, sillä nukkui vielä aamuun asti, jolloin Dennis saattoi hänet metrolle.
Dennis vastasin syytteisiin olevansa syytön alentuneen syyntakeisuuden vuoksi. Syyte nojasi vahvalla pohjalla, sillä Dennis oli tunnustanut murhat. Tunnustuksen ääneen lukeminen oikeudessa kesti neljä tuntia. Lisäksi syyttäjällä oli hyvät todistajat, sillä Carl Stottorin lisäksi Paul Nobbs ja Douglas Stewart todistivat Dennisiä vastaan. Heitä kaikkia oli yritetty kuristaa ja he olivat päässeet pakoon. Asunnosta oli löytynyt runsaasti fyysisiä todisteita murhista.
Puolustus nojasi kahden psykiatrin, Dr. James MacKeithin ja Dr. Patrick Gallweyn lausuntoihin, joiden mukaan Dennisin ajatukset ja teot eivät vastanneet toisiaan. He kertoivat miehen vaikeasta lapsuudesta, kyvyttömyydestä osoittaa tunteitaan ja identiteetin häiriöstä, jotka johtivat alentuneeseen vastuuseen. Ristikuulustelussa MacKeith kuitenkin veti lausuntonsa takaisin. MacKeith vaikutti syyttäjän mielestä päättämättömältä Dennisin diagnoosin suhteen, sillä tämä oli luetellut runsaasti erilaisia psykoottistasoisia tiloja, joiden ominaisuuksia Dennisillä vaikutti olevan. Lisäksi suuri osa hänen havainnoistaan perustui Dennisin itse kertomiin asioihin esimerkiksi omasta lapsuudestaan, kun kuitenkin tutkinnan ja oikeuskäsittelyn aikana todettiin useaan kertaan, että Dennis valehteli sujuvasti ja muutti tarinaansa mielivaltaisesti. Monet Dennisin toimet osoittivat hänen olleen järkevässä ja suunnitelmallisessa mielentilassa. Gallwey esitti Dennisillä olleen skitsoideja häiriöitä ja että tämä oli kykenemätön suunnitelmallisuuteen, mutta lääkärin lausunto oli niin monimutkainen ja tekninen, että tuomari kyseenalaisti sen. Gallwey esitti Dennisin kärsineen persoonallisuuden kehityshäiriöstä, mutta tämän älykkyydessä ei ollut poikkeavaa. Hän esitti rajatilapersoonallisuuden selittävän miehen mustavalkoista ajattelua ja äärimmäisyyksiin menevää käytöstä.
Syyttäjän kutsuma psykiatri Dr Paul Bowden oli ainoana kolmesta lääkäristä viettänyt aikaa Dennisin kanssa tutkien ja haastatellen tätä. Hän oli myös haastatellut Dennisin tunteneita ihmisiä, kuten työkavereita ja aiempaa kumppania David Gallichania. Hänen mukaansa mies oli manipulatiivinen ja mieleltään poikkeava, mutta kuitenkin vastuussa teoistaan. Hänellä ei vaikuttanut olevan mielenterveyden häiriötä, vaan hänen halunsa olivat poikkeavia ja hän hämäsi ihmisiä vaikuttaakseen siltä, ettei voinut itselleen mitään. Dennis oli jatkuvasti korjannut kertomiaan kokemuksia lapsuudestaan ja siten yrittänyt vaikuttaa kaltoinkohdellummalta kuin ehkä oli todellisuudessa ollut. Hän ehdotti Dennisin kokevan syyllisyyttä omasta seksuaalisuudestaan ja tämän oikeuttavan siten pahat tekonsa. Hän ei uskonut puolustuksen psykiatrien tavoin dissosiaatioon eli henkilön mielen erottautumiseen todellisuudesta, sillä Dennisin muistelmat tapahtumista olivat niin tarkkoja ja yksityiskohtaisia, ettei tämä voinut olla tekojen aikaan niin sanotusti ”poissa itsestään”. Paul Bowden ei myöskään uskonut, että Dennisin isoisän kuolemalla oli ollut niin suurta vaikutusta tähän kuin tämä väitti.
4. marraskuuta tuomari hyväksyi valamiehistön enemmistön päätöksellä syyllisen tuomion. Dennis sai aluksi elinkautisen tuomion, josta hänen täytyisi suorittaa ehdottomassa vankeudessa vähintään 25 vuotta. Myöhemmin tuomio muuttui täydelliseksi elinkautiseksi. Hänet tuomittiin Kenneth Ockendonin, Martyn Duffeyn, William Sutherlandin, Malcolm Barlow’n, John Howlettin ja Steven Sinclairin murhista.
Aftermath ja History of a Drowning Boy
Dennis ehti suorittaa elinkautisestaan 34 vuotta ennen kuolemaansa 72-vuotiaana Full Suttonin vankilassa Yorkissa. Hän oli rauhallinen, joskin eristäytyvä vanki ja toistuvasti kieltäytyi terveydenhuollon palveluista. Hän oli ennen kuolemaansa toukokuussa 2018 vaikuttanut kalpealta ja huonovointiselta. Hän taipui kaksin kerroin kivusta, mutta kun hänen pulssinsa ja verenpaineensa todettiin normaaleiksi, hän palasi vapaaehtoisesti selliinsä, josta hänet myöhemmin löydettiin huonossa kunnossa ulosteiden keskeltä. Ensiavun paikalle saamisessa oli viiveitä, joka vankilan mukaan liittyi osaltaan Dennisin haluttomuuteen olla tutkittavana. Hänen saamansa hoidon todettiin myöhemmin olleen vastaavaa, kuin mitä kuka tahansa muu olisi saanut samassa tilanteessa. Ensihoidon tullessa paikalle hänen vatsallaan havaittiin sykkivä massa, joka sairaalassa paljastui puhjenneeksi vatsa-aortan pullistumaksi. Hänet leikattiin heti, mutta hän kuoli kaksi päivää myöhemmin verenvuodon ja leikkauksen aiheuttamaan rasitukseen. Hänen kuolinsyykseen todettiin verenvuodon lisäksi keuhkoveritulppa.
Cranley Gardensin asunnon liesi päätyi myöhemmin Scotland Yardin Black Museumiin eli rikosmuseoon näytille. Museossa on esillä rikollisiin liittyviä esineitä, ja poliisit käyttävät sitä opiskellessaan rikollisten mieltä. Museo ei ole julkinen.
Dennis Nilsenin tapauksesta tekee erikoisen ja monimutkaisen hänen kiinnijäämisensä jälkeinen käytös. Dennis kirjoitti satoja esseitä kertoen elämästään ja teoistaan ja spekuloiden omaa psykologiaansa. Hän muutti tarinaansa jatkuvasti ja kertoi eri ihmisille erilaisia versioita. Hän paranteli itsestään antamaansa kuvaa ja veti välillä lausuntojaan takaisin. Koko vankeusaikansa hän pyrki olemaan yhteydessä ulkomaailmaan. Hän oli kirjeenvaihdossa toimittajien kanssa. Hän pyrki kirjoittamaan omaelämäkertaa, jota hän tuotti tuhansia sivuja. Kirjan nimeksi tulisi History of a Drowning Boy. Hän tarjosi kirjaa useille kustantajille. Kun viranomaiset tajusivat, mitä hän yritti tehdä, he pyrkivät estämään kirjan julkaisun. He pitivät kirjaa tarpeettomana, jos Dennis keräsi sillä vain kuuluisuutta itselleen ja tekemilleen kauheuksille. Lisäksi kirjan sisältöä pidettiin liian pornografisena.
Dennisin elämäkertakirjailija oli nimeltään Brian Masters. Toinen kirjailija, jonka kanssa Dennis oli tiiviisti yhteydessä, oli Russ Coffey. Russin kirjaa Conversations with Britain’s Most Evil Serial Killer on käytetty suuresti tämän kirjoituksen taustamateriaalina. Russ kertoi lukeneensa artikkelin Dennisin kirjoittamasta käsikirjoituksesta ja ottaneensa yhteyttä häneen uuden tarinan toivossa. Hän jäi kirjeenvaihtoon Dennisin kanssa ja ihmetteli, kuinka mukavalta ja huumorintajuiselta tämä vaikutti kirjeissään verrattuna siihen, millainen tämä todellisuudessa oli ollut.
Russ oli yksi neljästä ihmisestä, joka oli päässyt lukemaan History of a Drowning Boyn käsikirjoituksen. Hän pyrki omassa kirjassaan luomaan Dennisistä mahdollisimman puolueettoman kuvan. Dennisin sana ei ollut kaikkein luotettavin tämän selittäessä kaiken parhain päin. Hän oli kertonut Brian Mastersille nauttineensa tappamisesta, mutta myöhemmin muuttanut lausuntoaan tästä kirjoittaessaan Russ Coffeylle syvällisemmän tulkinnan motiiveistaan. Hän väitti olleensa paineistettu sanomaan niin ja halusi tarjota kirjailijalleen eli Brian Mastersille yksinkertaisen lopun ja että Dennis itse yritti vain löytää jonkinlaisen selityksen teoilleen. Russ piti Dennisin selostusta lähinnä välttelevänä. Dennis oli luomassa itsestään narratiivia hyljeksittynä ja emotionaalisesti riistettynä lapsena, josta kasvoi aikuisena yksinäinen susi, joka oli yksinkertaisesti kasvanut kieroon. Hän ei ottanut vastuuta teoistaan. Brian Masters kirjoitti Dennis Nilsenistä kirjan nimeltään Killing for Company vuonna 1986. Dennisin omaa käsikirjoitusta History of a Drowning Boy ei ole koskaan julkaistu.
–
Monet muutkin ovat yrittäneet vuosien saatossa ottaa selkoa Dennis Nilsenin ajatuksista ja motiiveista, mutta ne ovat jääneet suurimmaksi osaksi yrityksiksi. Dennis itse oli kuitenkin ilmaissut tappaneensa ihmisiä seurakseen. Hän eli ruumiiden kanssa, kunnes niiden hajoaminen kävi hajun perusteella sietämättömäksi. Monet kritisoivat Dennisin, kuten monen muunkin sarjamurhaajan tarinan kohdalla, miksi heidän tarinansa ansaitsevat tulla kuulluiksi. Dennis eli kuin kuka tahansa normaali työssäkäyvä ihminen 1980-luvun Lontoossa eikä kukaan voinut aavistaa, mitä hän vapaa-aikanaan puuhaili. Siinä on ehkä vastaus kysymykseen. Näiden henkirikoksiin syyllistyneiden mielen liikkeistä ei vieläkään tiedetä tarpeeksi. Jos Dennisinkin lapsuudessa ja nuoruudessa oli sellaisia riskitekijöitä, joihin vaikuttamalla rikoksia ja niiden eskaloitumista voitaisiin estää, on tärkeää oppia niistä. Kysymys ei ole kuuluisuudesta kuuluisuuden vuoksi vaan taustalla on pyrkimys ymmärtää ja oppia.
Kansikuva: Saara Nurmo
Lähteet:
Coffey, Russ: Dennis Nilsen – Conversations with Britain’s Most Evil Serial Killer; John Blake Publishing Ltd; 2013
Sarjamurhaajat – Dennis Nilsen – Hyväntahtoinen tappaja; Saga Egmont
https://www.crimeandinvestigation.co.uk/crime-files/dennis-nilsen
https://www.mirror.co.uk/news/uk-news/serial-killer-dennis-nilsen-boiled-21395212
