Texasilainen neurokirurgi kylvi kuolemaa ja vammautti potilaitaan pysyvästi leikkaussaleissa – ei edes kovin kauan aikaa sitten.

Wondery on tehnyt tästä tapauksesta erinomaisen 6-osaisen podcast-sarjan nimeltään Dr. Death ja sitä luotsaa toimittaja Laura Beil. Suosittelen kuuntelemaan tuon sarjan, sillä siinä paneudutaan tapaukseen hyvin yksityiskohtaisesti ja jaksoja täydentävät tapaukseen liittyvien henkilöiden haastattelut. Tapaus aukeaa koko kauheuteensa pikkuhiljaa kerronnan edetessä. Podcastin löytää esimerkiksi Spotifysta nimellä Dr. Death. Podcastia on kuunnellut maailmanlaajuisesti yli 50 miljoonaa ihmistä, se on voittanut lukuisia palkintoja ja siitä on tekeillä tv-sarja.

Christopher Duntsch oli vuonna 2015 tuolloin 44-vuotias, Yhdysvaltojen Pohjois-Texasissa työskennellyt lääkärin lupansa menettänyt neurokirurgi, joka pidätettiin Coloradossa epäiltynä viidestä pahoinpitelystä, jotka johtivat vakaviin vammoihin sekä yhdestä iäkkäälle henkilölle tehdystä vammasta. Hän sai elinkautisen vankeustuomion vuonna 2017 ja saisi mahdollisuuden päästä ehdonalaiseen vuonna 2045.

Lapsuus ja nuoruus

Christopher Daniel Duntsch syntyi vuonna 1971 Montanassa, Yhdysvalloissa. Hän oli neljästä lapsesta vanhin. Hänellä oli kaksi veljeä, Nathan ja Matt, sekä sisko Liz. Suurimman osan lapsuudestaan hän asui Memphisissä, Tennesseen osavaltiossa perheen muutettua sinne Christopherin varhaislapsuuden aikana. Hänen äitinsä Susan oli opettaja ja isä Donald oli lähetyssaarnaaja ja fysioterapeutti. Christopher kävi yksityisen high schoolin. Hän yritti luoda collegessa uraa jalkapallossa. Hänen isänsä oli ollut jalkapallotähti Montanassa ja Christopher oli päättänyt seurata isänsä jalanjälkiä, vaikka hän ei itse ollut erityisen hyvä urheilussa. Hänen päämäärätietoisuutensa näkyi siinä, että hän harjoitteli vapaa-aikanaan jatkuvasti. Hänen luokkakaverinsa kuvailivat hänen olevan päättäväinen ja että hän tekisi käytännössä mitä tahansa tavoitteensa eteen.

Hän saikin jalkapallostipendin, mutta ei haluamaansa yliopistoon. Hän päätyi opiskelemaan Mississippiin ja yritti järjestää siirtoa Coloradoon, jonne oli alun perin halunnut,  ja lopulta onnistuikin siinä. Jalkapalloharjoituksissa hänellä oli suuria vaikeuksia. Toistuvien yritystenkään jälkeen hän ei suoriutunut annetuista harjoitteista eikä saavuttanut toivottuja vaatimustasoja. Hän ei siten päässyt pelaamaan I tai II -divisioonaan kummassakaan yliopistossa. Vuoden Coloradossa opiskelun jälkeen Christopher kaipasi kotiin ja palasikin Memphisiin. Hän alkoi opiskella Memphis State Universityssa, mutta nyt hänen stipendinsä oli umpeutunut, eikä hän päässyt enää pelaamaan jalkapalloa. Lannistumatta tästä hän asetti itselleen uuden tavoitteen. Hänestä tulisi lääkäri, ja tarkemmin sanottuna selkäleikkauksia tekevä neurokirurgi. Joten tavoitteet oli todellakin asetettu jälleen korkealle.

Lääkäriksi opiskeleminen ja erikoistuminen

Hän valmistui lääkäriksi ja jatkoi 6 vuoden erikoistumista Tennesseen yliopistossa Memphis College of Medicinessa. Kuuden vuoden erikoistumiseen kuului viisi vuotta neurokirurgiaa ja vuosi yleiskirurgiaa. Hänen tavoitteenaan oli suorittaa samanaikaisesti lääketieteen tohtorin tutkinto. Lääkärin tutkinnon jälkeen hän oli päässyt yhtenä harvoista opiskelijoista osaksi Alpha Omega Alpha Medical Honor Societyyn, jonne pääsi vain 12 prosenttia valmistuneista. Kirurgisen erikoistumisensa aikana hän suoritti noin sata neurokirurgista leikkausta. Normaalisti erikoistumisvaiheessa leikkauksia kertyy lähemmäs tuhat, joten miksi mies sai valmistua kymmenen kertaa vähäisemmällä kokemuksella?

Tutkimustyö ja päihteet

Christopher tutki aivosyöpää ja kantasolujen eri käyttötarkoituksia laboratoriossa. Tämä tutkimus johti yhteistyöhön kahden venäläistutkijan, pariskunnan, kanssa vuonna 2006. He kehittivät patentin kantasolujen käyttöön selkärangan nikamien välilevyjen kasvattamiseen. Oikeastaan keksintö oli alun perin pariskunnan, mutta Christopher pääsi osaksi tätä uutta innovaatiota ja sen kaupallistamista. Christopher perusti kaksikin yhtiötä, joista menestyneempi oli nimeltään DiscGenics. Hän menestyi liiketoiminnassaan ansaiten aluksi jopa miljoonia. Bisnes ei kuitenkaan kukoistanut pitkään Christopherin osalta, sillä liikekumppanit potkivat hänet ulos yhtiön päättäjäportaasta vuonna 2011 ja yhdessä joidenkin investoreiden kanssa haastoivat hänet oikeuteen maksamattomien velkojen vuoksi.

Christopherin läheiset havaitsivat tämän käyttävän runsaasti päihteitä. Päihdeongelmat olivat alkaneet arvioiden mukaan niinkin aikaisin kuin vuonna 2006 miehen ollessa 35-vuotias. Hänen liikekumppaninsa Rand Page kertoi, kuinka mies sekoitteli drinkkejä aikaisin aamulla yhtiön kokouksissa. Kerran Randin käydessä Christopherin luona hän kertoi löytäneensä eräästä pöytälaatikosta kokaiinia. Päihteiden käytöstä oli myös muita epäilyjä, jotka heräsivät sairaalassa miehen erikoistumisen aikana. Eräs hoitaja oli raportoinut tästä keskusteltuaan Christopherin kanssa, joka oli vakuuttanut, että hän käytti kokaiinia usein ennen leikkauksia, joten se ei olisi ongelma. Päihdeongelman paljastumisen aikaan erikoistuminen oli puolivälissä. Hänet lähetettiin hoitoon päihdeongelmista kärsivien lääkäreiden ohjelmaan kolmeksi kuukaudeksi, minkä jälkeen hän palasi suorittamaan erikoistumisensa loppuun. Lisäksi hänelle määrättiin jatkoon satunnaisia huumetestejä, mutta kuten myöhemmin käy ilmi, hän päätyi usein välttelemään testauksia.

Asemoituminen Texasiin

Erikoistuttuaan neurokirurgiaan Christopher muutti Dallasiin, Texasiin loppuvuodesta 2010. Hän oli erikoistunut juuri selkäkirurgiaan, josta hän oli collegessa haaveillut. Hän oli tuolloin 41-vuotias. Memphisissä vielä asuessaan hän ja 27-vuotias Wendy Renee Young olivat tavanneet eräässä baarissa. Vain kolmen kuukauden jälkeen he olivat jo muuttaneet yhteen ja Wendy oli raskaana. Wendy seurasi Christopherin mukana Dallasiin tämän muuttaessa työn perässä. Hän muistelee heidän alkuaikojensa olleen hyviä. He saivat kaksi poikaa yhdessä, Aidenin ja Prestonin.

Myöhemmin Wendyn ja Christopherin erotessa vuonna 2014 Wendy muutti pois Dallasista ja sai lapsen uuden puolisonsa kanssa. Ennen heidän virallista eroaan Christopher oli tapaillut samanaikaisesti erästä toista naista, työkaveriaan Kimberly Morgania. Kimberlylle mies oli väittänyt kotona asuvan vaimonsa olleen vain hänen ystävänsä. Wendylle hän väitti samaa Kimberlystä.

Pian Christopherin muutettua Dallasiin, hänen nuoruuden ystävänsä Jerry Summers muutti hänen perässään ja auttoi häntä useissa työasioissa tai esimerkiksi miehen kuskaamisessa. Hän ja Jerry olivat pelanneet yhdessä jalkapalloa high schoolissa. Jonkin aikaa Jerry jopa asui samassa asunnossa Christopherin ja tämän vaimon kanssa. Jerry ja Christopher kävivät ahkerasti yhdessä juhlimassa eri yökerhoissa ja viettivät varsin villejä iltoja.

Christopherin syy muuttaa Dallasiin oli työ. Baylor Regional Medical Center sijaitsi Planon kaupungissa noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Dallasin keskustasta. Tuota sairaalaa kutsutaan yleisimmin lyhyesti Baylor Planoksi. Sairaala oli maksanut suuret summat rahaa saadakseen Christopherin muuttamaan Dallasiin ja tulemaan työskentelemään heidän sairaalaansa. Sairaala odotti siten tulevaisuudessa saavansa tuntuvan rahasumman tästä diilistä. On siis yleistä, että sairaalat tienaavat rekrytoimillaan ammattilaisilla. Tätä työjaksoa edeltävästi Christopher oli ollut puolitoista vuotta vain tutkimushommissa, eli hänellä ei ollut taustalla kovin tuoretta kirurgista kokemusta, vaikka valmistunut olikin.

Siis loppuvuodesta 2011 hän sai oikeudet työskennellä Baylor Planossa. Tätä ennen heinäkuussa samana vuonna Dallasiin muuttamisensa jälkeen hän sai lisäksi oikeudet operoida Minimally Invasive Spine Institutessa. Tuolla hän operoi vain kolmen kuukauden ajan. Toinen omistajista, lääkäri Michael Rimlawi, huomasi heti alussa miehellä olevan jotain ongelmia – kenties jonkinlainen päihdeongelma tai mielenterveyden ongelma, tai molempia. Christopher kehuskeli usein taidoillaan ja vastaavasti kritisoi muita kirurgeja. Michael Rimlawi varoitti Baylor Planoa Christopherista, mutta tämä varoitus ei johtanut mihinkään.

Huono kirurgi vai kylmäverinen kiduttaja?

Tästä alkaa kertomus niistä syistä, miksi Christopher Duntsch joutui lopulta oikeuteen. Syyskuussa Baylor Planon sairaalassa Christopher oli jättänyt potilaansa yllättäen ilman valvontaa lähtiessään itse pois kaupungista selittämättä tai ilmoittamatta. Näin potilaan jatkosuunnitelmat, voinnin seuranta ja kotiutuminen jäivät heitteille, eli hän ei ollut sopinut vastuun siirtymisestä kenenkään kanssa.

Joulukuussa 2011 Christopher leikkasi Leroy Passmoren selkää. Leikkauksessa avustava kirurgi Mark Hoyle yritti jossain vaiheessa estää Christopheria jatkamasta leikkausta ottamalla jopa instrumentteja tämän käsistä siinä kuitenkaan onnistumatta. Toinen Christopheria avustanut henkilö, joka oli kuullut ja nähnyt leikkaussalissa tapahtuneen välikohtauksen, ei raportoinut tästä eteenpäin. Lee heräsi teholta huutaen niin, että käytävillä kaikui. Hän kärsi kovista hermokivuista, jotka selkään väärin asetettu ruuvi aiheutti. Hän ei tuntenut alaraajojaan omikseen ja jalkapohjat olivat tunnottomat vaikeuttaen kävelyä. Hänen toimintakykynsä laski eikä hän pystynyt käymään enää työssään Collin Countyn kuolinsyytutkimuslaitoksella.

Erään toisen Baylor Planossa työskentelevän verisuoni- ja yleiskirurgin nimi on Randall Kirby. Hän oli työskennellyt Dallasin alueella 16 vuotta ollen mukana yli 2000 selkäleikkauksessa, joten hänellä oli runsaasti kokemusta ja hän oli nähnyt kaikenlaisia työntekijöitä. Hän kertoi Christopherin olleen kaikista hänen tapaamistaan kirurgeista ylivoimaisesti huonoin. Suuri ristiriita oli siinä, että Christopher itse kehuskeli taidoillaan ja tuli takki auki Dallasiin kertomansa mukaan korjaamaan selkäkirurgian tilanteen alueella. On huomattavaa, että Christopher oli tässä vaiheessa toki erikoistunut, mutta varsin alkuvaiheessa urallaan.

Barry Morguloffin tapaus

Randall avusti eräässä Christopherin leikkauksessa tammikuussa 2012. 45-vuotias Barry Morguloff oli ohjattu kääntymään selkäkivuissaan Christopher Duntschin puoleen. Barry oli kuullut kehuja miehestä ja oli itsekin hyvin vaikuttunut kohtaamisestaan kirurgin kanssa. Christopher oli itsevarma ja vakuuttava ja kertoi kivuliaalle miehelle, että hän voisi korjata ongelman. Barrylle tehtiin tuolloin tammikuussa suunniteltu lannerangan luudutusleikkaus, jonka tavoitteena oli saada nuo kivut vähenemään. Englanniksi operaation nimi on spinal fusion, jonka tarkoituksena tässä tapauksessa oli yhdistää kaksi päällekkäistä selkänikamaa toisiinsa metallilevyllä, jotta selkärangan liikkuvuus vähenisi alueella vähentäen samalla kipuja. Kyseessä oli neurokirurgisista operaatioista melko rutiininomainen ja jopa jokapäiväinen operaatio. Randall seurasi vierestä, kuinka Christopher ei tuntunut tuntevan selän anatomiaa ollenkaan ja tällä oli ongelmia jokaisessa operaation vaiheessa. Hän käyttäytyi kuin aloittelija ja mikä pahinta – hän ei tuntunut itse tiedostavan sitä, kuinka heikosti hän suoriutui. Leikkauksen aikana hän leikkasi nikamavaltimoa aiheuttaen ylimääräistä verenvuotoa leikkausalueelle.

Kun Barry heräsi leikkauksestaan, hän oli enemmän kivuissaan kuin ennen leikkausta ja tällä kertaa kivut olivatkin vasemmassa alaraajassa, jossa ilmeni myös puutumista ja tunnottomuutta. Christopher vakuutti, että tilanne helpottuisi ja määräsi miehelle kipulääkkeitä. Mitään kuvantamisia ei tehty selvittämään tätä uutta oiretta. Barryn kivut jatkuivat kovina useita kuukausia, ja lopulta Christopher suostui ottamaan miehestä magneettikuvan noin puoli vuotta leikkauksen jälkeen. Hän kertoi kuvan olleen kunnossa, ja että miehen kipuongelma oli uusi, eikä liittynyt leikkaukseen.

Eräs toinen lääkäri tutki Barryn tapauksen uudelleen miehen pyytäessä toista mielipidettä ja kuvantamisissa kävi ilmi, että miehen selkäydinkanavassa oli ylimääräisiä luunkappaleita, jotka selittivät kiputilanteen ja vasemman alaraajan hermon pinteen. Mies joutui tämän vuoksi uuteen korjaavaan leikkaukseen, jonka suoritti toinen kirurgi, ei Christopher. Barryn selälle tehtiin mitä voitiin ja ylimääräiset luukappaleet poistettiin, mutta täysin vauriota ei pystytty korjaamaan. Alkuperäinen toimenpide oli tehty väärin. Barry jäi liikkumaan kepin varassa.

Jerry Summersin operaatio

Kolme viikkoa Barryn leikkauksen jälkeen Christopher operoi lapsuuden ystäväänsä ja entistä kämppäkaveriaan Jerry Summersia. Jerryllä oli kroonista selkäkipua high schoolista asti ja kipu oli myöhemmin pahentunut auto-onnettomuuden yhteydessä. Operaatio oli jälleen spinal fusion, joka tehtiin kaularangan alueelle helmikuussa 2012. Christopher osui leikkauksen aikana nikamavaltimoon ja aiheutti lähes hallitsemattoman verenvuodon. Hän yritti tyrehdyttää vuodon paikallisilla hyytymistä edistävillä aineilla, jotka lopulta ahtauttivat miehen selkäydinkanavaa.

Operaation jälkeen Jerryn herätessä hän huomasi kauhukseen, ettei yksikään hänen raajansa liikkunut. Christopherin kuullessa asiasta hän ei määrännyt mitään lisätutkimuksia tai kuvantamista. Jerry kertoi heti teho-osaston henkilökunnalle, että hän ja Christopher olisivat käyttäneet huumeita koko leikkausta edeltävän yön. Tämä paljastui myöhemmin valheeksi ja Jerryn yritykseksi saada mies vastuuseen virheistään. Kuitenkin alkuun Christopheria pyydettiin toimittamaan huumetestejä, mutta mies onnistui jotenkin välttelemään näytteenotot eikä niitä tullut siten koskaan otettua.

Jerryn operaation jälkeen Christopher pidätettiin virastaan kuukauden ajaksi. Tätä lupien väliaikaista menettämistä sairaala ei ilmoittanut National Practicioners Data Bankiin, jonne asia kuuluisi aina ilmoittaa. Mies siis päästettiin kaikessa hiljaisuudessa jäähylle.

Kellie Martinin kuolema

Tultuaan takaisin Baylor Planoon Christopherin leikkauspöydälle tuli ensimmäiseksi 55-vuotias opettaja Kellie Martin. Kellie oli miehensä Donin kanssa käynyt Christopherin vastaanotolla, jossa mies oli suunnitellut naiselle tehtäväksi mikrolaminektomian, jossa pieni osa selkärankaa poistettaisiin antaen tilaa puristuksissa olleille hermoille. Don Martin muisteli miehen olleen vakuuttava ja vaikuttava. Mies osasi kertoa heille tyhjentävästi, mitä tulisi tapahtumaan ja he luottivat tähän.

Operaation oli ajateltu olevan pieni ja simppeli, joten kukaan ei tullut valvomaan Christopherin työtä leikkaussaliin. Leikkauksessa Christopher osui jälleen suureen verisuoneen, minkä vuoksi potilas vuosi verta vielä operaation jälkeenkin teho-osastolla. Don oli odottanut leikkaussalin ulkopuolella ja odotuksen mukaisesti toimenpiteen olisi pitänyt kestää noin kolme varttia. Meni kuitenkin useita tunteja, ennen kuin Christopher tuli salista miehen luo. Hän kertoi leikkauksessa tulleen joitakin komplikaatioita, mutta että itse leikkaus oli muuten sujunut hyvin. Kellien pitäisi vain jäädä hetkeksi sairaalaan.

Vielä saman päivän aikana Kellie kuoli verenvuodon seurauksena teho-osastolla. Collin Countyn kuolinsyyntutkija tutki naisen ruumiin kahteen otteeseen ja näki kuolinsyyksi Christopherin tekemän vaurion valtimoon, jonka vuotoa mies ei ollut huomannut yhtä nopeasti kuin Jerry Summersin leikkauksessa ja näin Kellie oli ehtinyt vuotaa niin paljon verta, ettei häntä enää saatu pelastettua. Kellie Martinin tapauksen jälkeen Christopher pidätettiin jälleen virastaan väliaikaisesti.

Maisemanvaihdos ja Medical Boardiin valitukset

Kellien operaatio jäi kuitenkin Christopherin viimeiseksi Baylor Planossa ja hän irtisanoutui. Ulkopuolisen silmin vaikutti siltä, että kirurgi siinä vain halusi vaihtaa maisemaa ja kokeilla jotain uutta. Hänen potilaille tuottamiaan vammoja ei tuotu mitenkään ilmi. Hän sai sairaalasta paperit, joiden mukaan hän ei ollut ollut erityisen tutkinnan kohteena eikä hänen toimiaan ollut rajoitettu hänen työskentelyaikanaan, mikä siis oli valhe.

Tämä suositus ehkä vaikutti osaltaan siihen, että Christopher palkattiin Dallas Medical Centeriin vielä saman vuoden aikana. Hän sai väliaikaiset oikeudet työskennellä sairaalassa rutiininomaisen taustojen tutkimisen jälkeen. Perusteellisempi taustojen kaivelu jatkui sillä välin, kun Christopher oli jo työn touhussa. Kollegan mukaan Christopher olisi kertonut Jerry Summersin ja Kellie Martinin tapauksista uudessa työpaikassaan, mutta oli väittänyt kuoleman ja vammautumisen johtuneen muista seikoista kuin hänen omista virheistään.

Leikkauksissa vammautuneiden potilaiden lista vain kasvoi. Baylor Plano ei ollut enää vastuussa Christopherin tekemisistä, joten ei ollut ketään, joka olisi voinut varsinaisesti estää häntä jatkamasta valitsemallaan tiellä, paitsi Texas Medical Board.

Tämä instanssi valvoo lääkärien toimintaa osavaltiossa ja käsittelee esimerkiksi valituksia ja päättää niiden aiheuttamista seuraamuksista. Jäseninä on sekä lääkäreitä että muita henkilöitä ja jäsenistö vaihtuu muutaman vuoden välein. Texas Medical Boardilla ei ole valtuuksia itse aloittaa tutkintaa jostain lääkäristä, vaan he tarttuvat tapauksiin vain, jos heille tulee siitä kirjallinen valitus. Vuosien 2012 ja 2013 aikana useat hoitohenkilökunnan jäsenet valittivat Christopherin toimista toistuvasti. Ensimmäinen virallinen valitus tehtiin kesäkuussa 2012. Myös lakimiehet alkoivat vedota Texas Medical Boardiin. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten Medical Boardin rajoitetut valtuudet eivät täysin kelpaa syyksi siihen, miksei miehen toimiin puututtu aikaisemmin, sillä valituksia kyllä kasaantui.

Kontekstiksi on kerrottava, että Medical Board saa 6000:sta 8000:een valitusta vuosittain. Lisäksi henkilökunnan käsiteltäväksi tulee tuhansia lupahakemuksia. Valituksen etenemisprosessi on hidas. Ensimmäisen puolentoista kuukauden aikana arvioidaan, viedäänkö valitus eteenpäin. Näin käy noin neljäsosalle valituksista. Seuraava askel on hankkia asiaan kuuluvat potilasasiakirjamerkinnät ja kyseisen alan erikoislääkärit arvioivat materiaalin. Tässä kohtaa prosessi on edelleen hidas, sillä näitä erikoislääkäreitä, jotka vapaaehtoisesti tekevät tätä työtä, on vähän. Viive on jälleen jopa kuukausia. Tapauksen tutkijat esittelevät sitten valmiin tapauksen Boardille. Koska tiedetään, että lääkärin ammatinharjoittamisoikeuteen puuttuminen vaatii vankat perusteet, tapauksia viedään eteenpäin vain, jos uskotaan sen kestävyyteen. Näin valituksen käsittely kestää 9 kuukaudesta jopa useisiin vuosiin. Tutkinta pysyy salaisena koko käsittelynsä ajan, eli lääkärit saavat tällä välillä ainakin Medical Boardin puolesta jatkaa työtään.

Heinäkuussa kolmen päivän ns. koejakson aikana mies suoritti Dallas Medical Centerissä viisi leikkausta, joista yksi johti kuolemaan ja yksi pysyvään vammautumiseen.

Floella Brown ja Mary Efurd

24. heinäkuuta vuonna 2012 Floella Brownin selkänikamista poistettiin liiallinen määrä luuta ja vieläpä väärästä paikasta, minkä seurauksena hän sai osuman myös nikamavaltimoonsa, johon tuli tukos. Lisäksi hän vuoti verta runsaasti operaation aikana. Floella kuoli myöhemmin operaation jälkeen verenvuodon ja tukoksen aiheuttaman aivoinfarktin seurauksena. Hänet ehdittiin siirtää toiseen sairaalaan saamaan raskaampia hoitoja, mutta perillä hänen todettiin olleen jo aivokuollut.

Seuraavana päivänä eli 25. heinäkuuta 65-vuotias Mary Efurd päätyi Christopherin leikkauspöydälle. Operaation aikana selkärankaan tarkoitetut ruuvit oli laitettu minne sattui. Vasemmalla puolella rankaa ruuvit olivat kiinni lihaksissa ja oikealla yksi ruuveista osui isoon hermojuureen vaurioittaen sitä. Vasemmanpuoleinen lanneselän alueelta alaraajaan lähtevä L5-hermojuuri amputoitiin leikkauksen aikana.

Kirurgi Robert Henderson teki potilaan korjausleikkauksen muutama päivä alkuperäisen operaation jälkeen ja pystyi 40-vuotisella kokemuksellaan sanomaan, että Christopherin työ oli täyttä kuraa. Tämä sai hänet epäilemään, oliko mies lääkäri ollenkaan. Hän pyysi Tennesseen yliopistolta tietoja miehestä ja totesi kauhukseen, että mies oli todella valmistunut neurokirurgi. Robert päätyi soittamaan Texas Medical Boardille ja selitti tilanteen. Vastaukseksi hän sai, että hänen tulisi kirjoittaa valitus ja se käsiteltäisiin noin kuukauden kuluessa. Robert oli vakaasti sitä mieltä, että Christopher Duntsch tulisi pysäyttää – että tämän ei tulisi tehdä enää koskaan minkäänlaisia lääketieteellisiä päätöksiä, saati sitten leikata potilaita.

Heinäkuussa 2012 Floella Brownin ja Mary Efurdin operaatioiden jälkeen Dallas Medical Centerin toimitusjohtaja ilmoitti Christopherille, ettei tämä saisi jatkaa työssään. Christopher irtisanoutui. Toimitusjohtaja ilmoitti tästä Medical Boardille.

Duntschin aika käy vähiin

Christopherin tekemät selvät virheet oli hyvin dokumentoitu – olivathan hänen kollegansa joutuneet tekemään miehen potilaille korjausleikkauksia nähden omin silmin koko sotkun. Kului kuitenkin tästä vielä vuosi, ennen kuin Christopher pysäytettiin lopullisesti. Sinä aikana hän ehti tehdä vielä useita leikkauksia ja aiheuttaa useita vammautumisia. Hän löysi aina uuden työpaikan Dallasin alueelta. Heinäkuusta 2012 kesäkuuhun 2013 mies työskenteli eri sairaaloissa eikä sana hänen vaarallisuudestaan ei levinnyt yhteisöissä. Hänet kuvattiin luotettavana ja osaavana ja hän itse esiintyi itsevarmuudella. Televisiossa pyöri mainoksia, joissa hän kertoi onnistuneista tapauksistaan. Hänellä oli oma pr-tiimi ja nettisivut, joilla hänet arvosteltiin 4 ja puolella tähdellä viidestä.

Kenneth Fennell oli pienyrittäjä, joka työskenteli altaiden korjausten parissa. Hänen operaatiossaan Christopher osui reisihermoon aiheuttaen hermovaurion ja krooniset kivut. Syyskuussa 2012 Jeff Cheneyn leikkauksessa selkänikamista poistettiin liiallinen määrä luuta ja selkäydin vaurioitui. Toukokuussa 2013 Jennifer Richin operaatiossa käytettiin väärän kokoista selkärankaan menevää ruuvia, leikattiin vaurio suureen alaonttolaskimoon, leikattiin psoas-lihasta ja vaurioitettiin tämän lihaksen lähellä olevia hermoja.

Toukokuussa 2013 aiemmin mainitsemani kirurgit Randall Kirby ja Robert Henderson kutsuttiin juhlaillalliselle juhlistamaan University General Hospitalin uutta kirurgia – Christopher Duntschia. Randall soitti yliopistolle kertoen, että miehestä oli tehty useita valituksia. Sairaalan omistaja kertoi puolestaan Randallille, että Christopherilla olisi lupa tehdä vain mini-invasiivisia toimenpiteitä. Randall totesi tähän, että nimenomaan tuollainen pienempi leikkaus oli tappanut yhden potilaan, Kellie Martinin. Mini-invasiivinen tarkoittaa vähemmän kajoavaa kirurgiaa, eli ei tehdä perinteistä avoleikkausta, vaan leikkausalueelle mentäessä tehdään pienemmät avaukset ja apuna käytetään kameraa.

Kesäkuussa 2013 Jeffrey Glidewell tuli Christopherin leikkauspöydälle University General Hospitaliin. Suunnitellun operaation tarkoituksena oli helpottaa miehen niskakipuja. Leikkauksen aikana Christopher teki reiän miehen ruokatorveen, leikkasi auki nikamavaltimoa ja aiheutti siihen tukoksen. Hän luuli niskalihasta kasvaimeksi ja operoi sitä tarpeettomasti. Leikkausalueelle jäi operaatioissa käytettävä sieni, kun mies sulki leikkaushaavan.

Randall Kirby kutsuttiin tekemään Jeffreylle korjaava leikkaus. Hän kuuli, että alkuperäisessä leikkauksessa tiimin oli pitänyt fyysisesti estää Christopheria tekemästä enempää vahinkoa. Randallin nähdessä ensinnäkin Jeffreylle tehdyn leikkaushaavan, riitti se jo järkyttämään häntä. Avaus oli tehty useita senttejä väärään kohtaan. Lisäksi leikkausalueelle jäänyt sieni oli aiheuttanut infektion. Myöhemmin samassa kuussa Randall Kirby kirjoitti Medical Boardille kertoen kaikista tietämistään Christopheriin liittyvistä tapauksista, jotka olivat johtaneet vammautumisiin tai kuolemiin. Loppuun hän totesi vapaasti suomennettuna, että Medical Boardin täytyy pysäyttää tämä sosiopaatti Duntsch välittömästi tai muutoin hän jatkaa viattomien potilaiden vammauttamista ja tappamista.

Pian tämän jälkeen Texas Medical Board pitikin hätäkokouksen ja eväsi väliaikaisesti Christopherin lääkäriluvan. Juuri edeltävästi Medical Boardin jäseneksi oli tullut eräs neurokirurgi. Voi spekuloida, oliko hänellä osaa ja arpaa tässä nopeassa toiminnassa, hän kun ymmärtäisi tapausten vakavuuden erityisen hyvin ollessaan nimenomaan tämän erikoisalan ammattilainen. Randall Kirbyn viimeisin valitus saattoi olla myös ratkaiseva, tai sitten kamelin selkä oli vain katkennut valitusten kasaantuessa. Ensimmäisen valituksen jälkeen oli kulunut vuosi ja viisi Christopherin potilasta oli vammautunut vakavasti ja yksi oli kuollut. Myös kirurgi Robert Henderson oli ollut aktiivisesti mukana valittamassa Christopherin vaarallisuudesta. Hän oli suorastaan huutanut eräälle Medical Boardin jäsenelle ja oli saanut vastaukseksi vaisun toteaman, että joskus todistusaineiston kerääminen selkeässäkin tapauksessa vain vie oman aikansa, valitettavasti.

Randall Kirby ja Robert Henderson mainitaan useimmin Dr. Deathia käsittelevissä artikkeleissa, sillä he olivat Christopherin kanssa työskennelleistä lääkäreistä kärkkäimmin puolustamassa potilaiden turvallisuutta ja viemässä valituksia eteenpäin. Randall Kirby spekuloi tapauksen olleen niin sanotusti once-in-a-generation tapaus. Ehkä siksi kukaan ei tajunnut tai voinut uskoa, mitä tapahtui, kun koskaan aiemmin ei kukaan lääkäri ollut käyttäytynyt näin vaarallisesti hoitotilanteissa.

Lääkärinluvan vieminen ja syöksykierre

Texas Medical Board vei Christopherin lääkärin luvan lopullisesti loppuvuonna 2013. Samaan aikaan mies oli muuttanut Coloradoon asuakseen lähempänä vanhempiaan, ja hän oli ajautunut henkilökohtaiseen konkurssiin. Lääkärin uran jälkeen hän pysyi vähän aikaa aktiivisena joissakin firmoissa liittyen kantasolututkimuksiin. Coloradossa hän jäi kiinni rattijuopumuksesta. Jotenkin traagista on se, että Christopher pidätettiin välittömästi hänen yrittäessään varastaa satojen eurojen arvoisia vaatteita ja asusteita Wal-Martissa, mutta leikkausvirheiden vuoksi hänet saatiin kiinni vasta vuoden kuluttua.

Pidätys ja oikeudenkäynti

Juttu eteni oikeuteen ja syyttäjän pöydälle kahdelta taholta. Randall Kirby oli toinen aloitteen tekijä ja eräs tuomari, joka tunsi henkilökohtaisesti uhrin Jeff Glidewellin, kertoi jutusta syyttäjälle. Michelle Shughart päätyi tarttumaan tapaukseen. Hän oli syyttänyt aiemmin huumediilereitä ja ryöstäjiä, muttei koskaan lääkäriä. Lisäksi juttu oli historiassaan ainutlaatuinen ja siitä oliskin tuleva ennakkotapaus. Kukaan lääkäri ei ollut saanut aiemmin vankilatuomiota hoitovirheestä. Hän ja muut syyttäjät päätyivät uhreja kuultuaan lopulta viiteen syytteeseen: neljä törkeää pahoinpitelyä hoitotoimenpiteissä ja yksi vammantuottamus iäkkäälle henkilölle. Syyttäjät työskentelivät aikaa vastaan, sillä osa keisseistä tulisi vanhenemaan muutamassa kuukaudessa.

Christopher pidätettiin näistä syytteistä epäiltynä heinäkuussa 2015 Coloradossa.

Oikeudenkäynnissä, joka alkoi helmikuussa 2017 Dallas Countyssa, käsiteltiin lopulta vain yhtä vammantekoa eli Mary Efurdin tapausta. Häntä syytettiin ensimmäisen asteen törkeästä rikoksesta koskien iäkkäälle henkilölle tuotettua vammaa, joka oli tehty lakitermein tahallisesti, tiedostavasti, holtittomasti tai huolimattomasti. Maryn operaatiossa mies oli siis asentanut ruuvit vääriin paikkoihin, vaurioittanut yhtä suurta hermoa ja amputoinut toisen, aiheuttaen kroonisia kipuja ja parantumattomia liikkumisvaikeuksia.

Oikeudessa kuultiin todistajina useita potilaita, jotka olivat vammautuneet Christopherin suorittamien leikkausten jälkeen. Eräs tärkeä todistaja oli Christopherin kanssa leikkaussaleissa työskennellyt avustaja Kimberly Morgan, joka oli myös seurustellut miehen kanssa. Hän tarjosi luonnekuvauksena sen, että miehen ystävällisen ja kohteliaan julkisivun takaa paljastui suljettujen ovien takana vihainen ja hyökkäävä ihminen. Christopher oli lähettänyt naiselle vuonna 2011 nelisivuisen sekavan sähköpostin, jota käytettiin todisteena oikeudessa.

Hän kirjoitti: Olet ainoa asia minun ja toisen puolen välissä. Olen valmis jättämään rakkauden, ystävällisyyden, hyvyyden ja kärsivällisyyden, jotka yhdistyvät kaikkeen siihen, mitä olen, ja olen valmis muuttumaan kylmäveriseksi tappajaksi. Sähköpostissa oli lukuisia muitakin hämmentäviä lausuntoja muun muassa imperiumin perustamisesta, ja siitä, että ihmiset pitivät häntä jonakin jumalan, Einsteinin ja antikristuksen välimaastosta.

Puolustusasianajajien mukaan mies ei ollut taitava, mutta oli tehnyt parhaansa ollessaan hermostunut kaoottisessa leikkaussalissa ja ollessaan niin sanotusti omillaan. He esittelivät miehen kehnona kirurgina, mutta kielsivät rikollisuuden. Syyttäjät väittivät tätä vastaan, että Christopher oli koulutettu kirurgi ja hänen olisi pitänyt tietää tasan tarkkaan, mitä hän oli tekemässä. Hän ei koskaan pyytänyt apua tilanteeseensa keneltäkään.

Oikeudessa käsiteltiin myös miehen pitkäaikaista päihderiippuvuutta. Kuten aiemmin mainitsin, ongelmat olivat alkaneet jo vuonna 2006. Hän oli usein tiettävästi joidenkin päihteiden vaikutuksen alaisena töissä. Opiskeluaikana hänet oli määrätty riippuvuuden hoito-ohjelmaan. Hän väärinkäytti reseptilääkkeitä, kuten vahvoja kipulääkkeitä. Läheiset raportoivat LSD:n ja kokaiinin käytöstä. Christopher oli kieltäytynyt useista huumetestauksista Baylor Planon aikana. Kokaiinin käyttö oli Baylor Planon aikana jaksottaista siten, että muutaman peräkkäisen päivän ajan mies käytti huumetta ja operoi samalla potilaitaan ja pari päivää viikossa hän oli poissa töistä ja täysin tavoittamattomissa, oletettavasti toipumassa päihdeputkestaan.

Yhteensä noiden kahden Dallasissa viettämänsä vuoden aikana Christopher oli leikannut 37 potilasta, joista 33 sai vammoja. Texas Medical Boardille valittaneet lääkärit kutsuivat Christopheria Hannibal Lecteriksi ja huonoimmaksi kirurgiksi, jonka he olivat nähneet. Näiden vuosien aikana useimmat sairaalat olivat katsoneet miehen tekoja sormien läpi ja jopa suositelleet miestä. Baylor Plano oli maksanut 600 000 dollarin summan saadakseen kyseisen neurokirurgin sairaalaansa. Jos mies ei saisi työskennellä, sairaala ei saisi tuottoa palkkaamastaan kirurgista. Kontekstina kerrottakoon, että sairaala saa tosiaan neurokirurgeista tuntuvat tulot, esimerkkinä v. 2015 summa saattoi olla 2,45 miljoonaa dollaria per neurokirurgi.

Valamiehillä kesti vain tunteja antaa miehelle tuomio siitä, että hän oli tiedostavasti vahingoittanut Mary Efurdia. Hän sai elinkautisen vankeustuomion ja mahdollisuuden hakea ehdonalaiseen aikaisintaan vuonna 2045 ollessaan 74-vuotias.

Juttu jatkui oikeudenkäynnin jälkeenkin

Christopherin kuolleiden uhrien omaiset, Floella Brownin ja Kellie Martinin perheet, tutustuivat ja lähentyivät oikeuskäsittelyn aikana. He saivat toisiltaan lohtua ja vertaistukea. Brownin perheestä eräs oli maalannut muotokuvan Kellie Martinista ja ojensi sen Martinin perheelle oikeudenkäynnin väliajalla. Perheet olivat huojentuneita oikeuden päätöksestä ja he saivat näin jonkinlaisen pisteen koko jutulle.

Puolustus valitti tuomiosta jo saman vuoden syyskuussa väittäen, että muihin kuin Maryn tapaukseen liittyvät todistajanlausunnot vaikuttivat epäreilusti valamiehistöön.

Joulukuussa 2018 Christopherin puolustusasianajajat yrittivät valittaa tuomiosta. He vetosivat siihen, että miehen psyykkistä tilaa ei ollut tutkittu tarpeeksi luotettavasti oikeuskäsittelyn aikana ja että tuomioistuin ei olisi saanut käyttää tiettyjä todisteita miehen työn ulkopuolisesta toiminnasta. Vastaväitteenä tälle syyttäjät esittivät sähköpostin, jonka mies oli lähettänyt naisystävälleen ennen toimenpidettä, josta oli saanut tuomion. Tämä sähköposti oli se, jossa mies kutsui itseään kylmäveriseksi tappajaksi. Valitus hylättiin äänin 2-1 ja aiempi tuomio pysyi siis voimassa.

Maaliskuussa 2014 neljä Christopher Duntschin potilasta Barry Morguloff, Kenneth Fennell, Mary Efurd ja Leroy Passmore haastoivat Baylorin terveydenhuoltosysteemin oikeuteen. Heidän esityksissään Christopher oli vaarallinen ja Baylor Planon olisi pitänyt estää häntä operoimasta heitä. Barryn syytteen mukaan Baylor ei välittänyt Jerry Summersin halvaantumisesta tai Kellie Martinin kuolemasta. Lisäksi hän huomautti siitä, ettei Baylor Plano ollut ilmoittanut Christopherin tilapäisestä erottamisesta protokollan mukaisesti, vaan sairaala pysyi hiljaa asiasta.

Samat asianajajat koordinoivat kaikkien näiden neljän potilaan tapauksia. Leroyn syytteessä mainittiin myös tapaus, jossa mies oli jättänyt potilaansa leikkauksen jälkeen ilman valvontaansa hänen itse matkustaessaan Las Vegasiin. Barry Morguloffin arveltiin joutuvan turvautumaan keppiin koko loppuelämänsä ajan. Leroy kärsi kroonisista kivuista ja hän ei pystynyt enää kantamaan suuria taakkoja. Mary ja Kenneth olivat saaneet pysyvät hermovauriot. Kummankin viimeksi mainitun leikkaukset olivat myös olleet epätarkoituksenmukaiset heidän hoidettaviin ongelmiinsa nähden.

Syyttäjä Kay Van Wey on sovitellut useiden Christopherin uhrien hoitovirhesyytteitä ja taannut heille rahallisia korvauksia menetetystä palkasta ja hoitokuluista. Hän jatkoi työtään parantaakseen systeemiä jatkossa, jotta estettäisiin vastaavan tapauksen onnistuminen jatkossa. Käytännössä osan uhreista piti tyytyä siihen, että sairaalan vetäminen oikeuteen olisi niin vaikea tehtävä. Osa olikin siksi sitä mieltä, että Christopherin tuomitseminen, vaikkakin muiden potilaiden vahingoittamisesta, oli suurin helpotus, sillä nyt Christopher pysyisi poissa potilaiden läheltä. Leroy Passmore oli potilaista ainoa, joka yritti vielä muuttaa Texasin lakia haastaessaan Baylor Planon sairaalaa oikeuteen ainakin vuoden 2016 artikkelin mukaan.

Potilasvahinko, hoitovirhe vai pahoinpitely?

On harvinaista, että lääkäri saa rikossyytteet liittyen hoitoon tai hoitotoimenpiteisiin. Yleisempää on esimerkiksi lääkkeiden väärinkäyttöön tai seksuaalirikoksiin liittyvät syytteet. Texas Medical Boardin puhemiehen mukaan vuoden 1997 jälkeen tilastoissa on vain yksi lääkäri, joka on Yhdysvalloissa menettänyt lääkärin lupansa hoidossa tekemänsä rikkeen vuoksi. Tämä lääkäri on Michael Jacksonin omalääkäri Conrad Murray. Kun Christopherin luvat viimein vietiin, Medical Boardin päätiedottaja Leigh Hopper kuvaili tapausta suurimmaksi historian aikana. Christopher oli ehtinyt tehdä niin monta ja suurta virhettä niin lyhyessä ajassa.

Texasin lainsäädäntö teki sairaaloiden haastamisen oikeuteen vaikeaksi. 2000-luvun alkupuolella tehtiin useita lakimuutoksia, jotka vaikeuttivat potilaiden asemaa ja toisaalta pönkittivät lääkäreiden ja itse sairaaloiden asemia. Potilaiden oli vaikea saada pidettyä sairaalat ja niiden lääkärit vastuussa huonosta hoidosta. Lain mukaan sairaalat ovat vastuussa omien lääkäreidensä aiheuttamista rikkeistä vain, jos voitiin osoittaa, että sairaala toimi pahaa tarkoittaen. Eli jos voitiin osoittaa, että sairaala tiesi suuresta riskistä liittyen yksittäiseen työntekijään ja oli välittämättä siitä palkatessaan tällaisen lääkärin, voisi sairaala saada tuomion. Kuitenkin nämä palkkaukseen liittyvät asiakirjat olivat luottamuksellisia eikä niitä saanut käyttää osoittamaan tätä pahaa aietta, josta mahdollisesti sairaalaa syytettiin. Käytännössä todistaminen kävi lähes mahdottomaksi, ellei muu todistusaineisto olisi erityisen painavaa.

Texas Medical Boardia ei ollut suunniteltu raskaaseen lääkäreiden valvontaan. Sen tarkoituksena oli seurata lääkäreiden lupia ja sitä, että ammatinharjoittajat pysyivät ammattimaisissa standardeissa työtä tehdessään. Medical Boardilla ei ole intressejä olla ensimmäisenä lakkauttamassa lääkäreiden lupia – eli lain tarkoitus ei ole lähteä turhaan syyttämään lääkäriä milloin mistäkin. Mutta toisaalta tämä johti siihen, että vain selkeästi vakavammissa tapauksissa kuten huumejutuissa tai seksuaalirikoksissa lääkäri menettäisi lupansa.

Suomen Lääkäriliiton sivuilta löytyy tietoa liittyen potilasvahinkoihin ja hoitovirheisiin. Suuri osa potilasvahinkoilmoituksista johtuu komplikaatioista, jotka kuuluvat ns. hyväksyttävään riskiin. Esimerkiksi jokaiseen toimenpiteeseen liittyy omat riskinsä ja niistä on keskusteltava potilaan kanssa etukäteen ja potilaan tulee tiedostaa nämä mahdolliset seuraamukset. Jos riskeistä ei ole informoitu asianmukaisesti, voidaan sekin katsoa hoitovirheeksi. Potilaan täytyy niin sanotusti tietää, mihin on suostumassa, kun suostuu leikattavaksi.

Tämän jakson tapauksessa ei ollut kyse tällaisista tavallisista jopa odotettavissa olevista komplikaatioista. Eräs kirurgi kuvaili Christopherin työtä siten, että aivan kuin mies olisi oppinut, miten toimenpiteet kuuluisi suorittaa – ja sitten päättänyt tehdä kaiken aivan päinvastoin.

–

Kun Dr. Death -nimisen podcast-sarjan mainos ilmestyi suurelle Billboardille Baylor Planon sairaalan lähelle, kului vain muutama tunti, kun se vedettiin pois. Syyksi väitettiin, että mainos sisälsi aikuisille tarkoitettua sisältöä, eikä sellaista saanut olla lain mukaan esillä tietyn välimatkan sisällä sairaaloista ja kouluista. Kyseisessä taulussa oli podcastin tunnus eli mustalla taustalla kumihanskaan puettu käsi, joka piteli skalpellia. Jotkut epäilivät, että sairaala oli vain halunnut mainoksen pois silmistään. Eikä se hyvää mainosta olisikaan.

Lähteet:

https://web.archive.org/web/20181217022413/https://www.propublica.org/article/dr-death-christopher-duntsch-a-surgeon-so-bad-it-was-criminal (luettu 27.9.2020)

https://web.archive.org/web/20170222225826/http://www.dallasnews.com/news/investigations/2014/03/01/planos-baylor-hospital-faces-hard-questions-after-claims-against-former-neurosurgeon (luettu 27.9.2020)

https://web.archive.org/web/20170223020355/http://www.dallasnews.com/news/courts/2017/02/20/doctor-sentenced-life-prisonfor-botched-spine-surgery-dallas-county (luettu 4.10.2020)

https://www.texasobserver.org/wp-content/uploads/2014/04/Morguloff-Complaint.pdf (luettu 27.9.2020)

https://www.texasobserver.org/sociopath-surgeon-duntsch-facing-criminal-charges-for-botched-surgeries/ (luettu 30.9.2020)

https://www.texasobserver.org/anatomy-tragedy/ (luettu 30.9.2020)

https://www.texasobserver.org/surgeon-christopher-duntsch-arrested-for-shoplifting-pants/ (luettu 30.9.2020)

https://www.texasobserver.org/licensed-kill/ (luettu 30.9.2020)

https://texashillcountry.com/dr-death-surgeon-paralyzed-patients/ (luettu 27.9.2020)

https://web.archive.org/web/20180926090048/https://www.dallasnews.com/news/crime/2018/09/25/need-know-dr-death-dallas-neurosurgeon-christopher-duntsch (luettu 27.9.2020)

https://www.beckersspine.com/spine/item/46730-dr-death-to-hit-tv-screens-a-timeline-of-the-former-neurosurgeon-s-case.html (luettu 27.9.2020)

https://www.oxygen.com/license-to-kill/crime-time/christopher-duntsch-dr-death-neurosurgeon-paralyzed (luettu 27.9.2020)

https://www.papercitymag.com/culture/dr-death-podcast-turned-tv-series-dallas-neurosurgeon/ (luettu 30.9.2020)

https://web.archive.org/web/20170210201433/http://www.dallasnews.com/news/crime/2015/08/25/7-chilling-thoughts-of-jailed-neurosurgeon-christopher-duntsch (luettu 3.10.2020)

https://www.dmagazine.com/publications/d-magazine/2016/november/christopher-duntsch-dr-death/ (luettu 4.10.2020)

https://www.prnewswire.com/news-releases/attorney-kay-van-wey-dr-death-settlements-lead-to-criminal-case-301119832.html (luettu 5.10.2020)

https://en.wikipedia.org/wiki/Texas_Medical_Board (luettu 6.10.2020)

https://www.laakariliitto.fi/laakarinetiikka/potilas-laakarisuhde/potilasvahingot-hoitohaitat-ja-hoitovirheet/ (luettu 6.10.2020)

Harold Shipman oli brittiläinen yleislääkäri, joka murhasi satoja potilaitaan. Uhriluku on järkyttävän suuri ja rikosten aikajana pitkä. Tapauksella on kauaskantoisia seurauksia niin Isossa-Britanniassa kuin muuallakin maailmalla.

Podcastissa tämä tapaus on laajuutensa vuoksi jaettu kahteen jaksoon, mutta tässä postauksessa tapaus on kokonaisuudessaan.

Lapsuus ja nuoruus 1946-1965

Harold Frederick Shipman syntyi tammikuussa vuonna 1946 Nottinghamissa. Perheeseen kuului äiti, isä ja yhteensä neljä lasta. Haroldin isänsä oli rekkakuski ja perhe kuului työväenluokkaan. Harold tulisi olemaan ensimmäinen korkeakoulun käynyt suvussaan. Vuonna 1963 perheen äiti kuoli keuhkosyöpään 42-vuotiaana. Harold oli itse tuolloin 17-vuotias. Hän oli osallisena hoitamassa äitiään tämän viimeisissä hetkissä, kun hänen oloaan helpotettiin muun muassa morfiinipistoksilla. Harold oli perheen lapsista ujoin ja varautunein. Hänen lapsuutensa oli muuten melko tavallinen lukuun ottamatta äidin menettämistä suhteellisen varhain.

Harold, jota kutsuttiin perheen kesken toisen nimen mukaisesti Frediksi, oli älykäs ja hyvä koulussa. Hän ansaitsi koulumenestyksellään paikan grammar schoolissa, jossa useimmat oppilaat kuuluivat keskiluokkaan tai ylempään keskiluokkaan. Grammar school vastaa oppiasteeltaan lukiota englanninkielisissä maissa ja niihin päästään arvosanojen perusteella. Harold oli lahjakas myös urheilussa ja ansaitsi palkintoja suorituksistaan. Häntä kiinnosti kuitenkin enemmän akateeminen tulevaisuus. Harold ei herättänyt erityistä huomiota kouluaikanaan. Hän menestyi opinnoissaan eikä pitänyt suurta melua itsestään. Kaiken kaikkiaan Haroldin lapsuus ja nuoruus olivat tuiki tavallisia eikä mikään ollut erityisen huomionarvoista lukuunottamatta sitä, että Harold oli ilmeisen hyvä oppilas koulussa.

Opiskelut ja varhainen työelämä 1965-1974

Harold pääsi Leedsin yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä ollessaan 19-vuotias. Leeds sijaitsee noin 100 kilometrin päästä Haroldin synnyinpaikasta Nottinghamista pohjoiseen. Ensimmäisenä opiskeluvuotenaan hän tapasi vaimonsa Primrose May Oxtobyn bussipysäkillä ja he menivät naimisiin vuonna 1966. Avioituessaan Primrose oli 17-vuotias ja viidennellä kuulla raskaana odottaessaan heidän esikoistaan. He saivat myöhemmin yhteensä neljä lasta.

Harold valmistui lääkäriksi Leedsin yliopistosta vuonna 1970 viiden vuoden opiskelun jälkeen. Peruskoulutuksen jälkeen hänestä tuli Mb ChB eli Bachelor of Medicine and Surgery. Tämä tarkoittaa käytännössä yleislääkäriä, joka ei ole vielä erikoistunut mihinkään tiettyyn lääketieteen osa-alaan ja on vielä yhtä vuotta vaille rekisteröity lääkäri.

Ison-Britannian terveydenhuoltosysteemin eli National Health Servicen, lyhyesti NHS, lääkärihierarkia menee erikoistumispolulla seuraavasti: kokemattomin on house officer tai pre-registration house officer, sitten tulee senior house officer, registrar, senior registrar ja consultant. Jos lääkäri lähtee taas yleislääketieteen puolelle eli ei erikoistu mihinkään tiettyyn suppeaan erikoisalaan, tulee hänestä senior house officerin jälkeen GP registrar eli general practicioner registrar ja tämän jälkeen GP eli general practicioner. Nykyään nimitykset ovat muuttuneet, eli esimerkiksi pre-registration house officer on foundation doctor, mutta käytännössä ihmiset puhuvat vanhoilla termeillä. General Medical Council on instanssi, joka ylläpitää rekisteriä Isossa-Britanniassa laillistetuista lääkäreistä ja sen pääasiallinen tehtävä on ylläpitää ja suojella yleisön turvallisuutta ja terveyttä. Lisäksi se asettaa lääketieteelliselle koulutukselle standardit.

Haroldin ensimmäinen työpaikka oli Pontefract General Infirmaryssa, jonne hän muutti perheineen työnsä perässä. Pontefract sijaitsee heti Leedsin kaakkoispuolella. Hän toimi 12 kuukauden ajan pre-registration house officerina ja vasta tämän jälkeen General Medical Council rekisteröi hänet virallisesti elokuussa 1971. Hän jatkoi työtä samassa sairaalassa tittelinään senior house officer. Hän suoritti tutkinnot lastentaudeissa vuonna 1972 sekä naistentaudeissa ja synnytysopissa vuonna 1974.

Todmordenin aika 1974-1975

Varhain vuonna 1974 eli neljä vuotta valmistumisensa jälkeen hän muutti perheineen Todmordeniin, joka sijaitsee noin puolessavälissä Leedsia ja Manchesteriä West Yorkshiressa. Hän oli tarttunut työtilaisuuteen nähtyään mainoksen lehdessä ja haastattelun jälkeen hänet palkattiin koeajalle Abraham Ormerod Medical Centreen. Harold eteni assistant general practicionerista junior partner in practiceksi. Lääkäreiden työpäivät kuluivat aamuisin ja iltapäivisin vastaanottotyössä ja keskellä päivää he tekivät usein kotikäyntejä potilaidensa luona. Joskus käynneille piti lähteä hätätilanteessa, sillä lähin sairaala oli vasta kolmenkymmenen minuutin ajomatkan päässä. Työpaikallaan Harold sai maineen innostuneena ja osaavana tyyppinä, joka ei pelännyt kovaa työtä. Potilaat pitivät hänestä. Hän oli innokas ja aloitteellinen uudistamaan sairaalan potilastietojärjestelmää. Tämän homman lisäksi hän otti hoitaakseen sairaalan vanhentuneiden lääkkeiden hävityksen sekä myöhemmin myös lääkevaraston täyttämisen. Hän teki yhtä lailla kotikäyntejä kuin muutkin kollegansa, ei yhtään enempää kuin muut. Hän piti erityisesti akuuttitilanteista.

Vain vuotta myöhemmin eli vuonna 1975 Home Office ja West Yorkshiren poliisi kiinnostuivat Haroldin tekemisistä. He olivat saaneet tietoonsa, että Harold oli ottanut haltuunsa epätavallisen suuren määrän kipulääke petidiiniä paikallisista apteekeista. Tutkijat jututtivat farmaseutteja kyseisissä apteekeissa ja vastaus oli helpottava: Haroldia pidettiin suuresti arvossa paikkakunnalla eikä kukaan epäillyt väärinkäytöstä. Tutkinta päättyi helmikuussa, mutta alkoi uudelleen kesäkuussa 1975, kun kävi ilmi, että sairaalaan tilattiin edelleen suuria määriä petidiiniä. Kävi ilmi, että lääkkeistä ei pidetty asianmukaista rekisteriä ja vaikka oli epäilys, että kaikki lääke ei mennyt potilaiden tarpeisiin, ei asiaa voitu todentaa merkintöjen puuttuessa. Haroldia haastateltiin ja hän kielsi väärinkäytön. Viranomaiset määräsivät sairaalan korjaamaan käytäntöjään lääkkeiden käytön merkitsemisessä ja seurantakäyntiä suositeltiin 6 kuukauden päähän.

Petidiini on keskivahva opiaatti. Opiaatit terminä viittaa oopiumista valmistettuihin lääkkeisiin kuten morfiiniin ja opioidit käsittävät synteettisesti valmistetut lääkkeet kuten heikon opioidin kodeiinin, joka muuttuu elimistössä morfiiniksi, ja vahvat opioidit kuten fentanyyli ja oksikodoni. Opiaatit sitoutuvat kehossa opioidireseptoreihin ja lievittävät sitä kautta kipua. Ei-lääkinnällisessä tarkoituksessa ne tuottavat euforiaa. Opioidien käyttö kehittää toleranssin eli saman vaikutuksen aikaansaamiseksi tarvitaan aina suurempi ja suurempi annos.

Petidiini tunnetaan nykyään ehkä yleisimmin synnytyskipulääkkeenä. Sitä voidaan annostella lihakseen, ihon alle tai suoneen pistoksena tai sitten tablettina. Sen vaikutus alkaa todella nopeasti ja kestää lyhyen aikaa, noin kahdesta neljään tuntia. Se aiheuttaa kohtuullisen voimakkaasti riippuvuutta. Synnytyskipuun petidiiniä on käytetty 1940-luvulta lähtien, mutta jo aiemmin historiassa kiinalaiset ovat käyttäneet eri opioideja synnytyksissä. Ulkomailla petidiiniä käytetään useammin synnytyksissä, kun taas Suomessa käyttö on päälle 10 prosentin luokkaa. Lääke ei ole ongelmaton tässä käyttötarkoituksessa, minkä vuoksi se ei ole ensisijainen kipulääke. 1900-luvun aikana petidiini oli lääkäreiden useimmin käyttämä opiaatti hoidettaessa akuuttia kipua tai voimakasta kroonista kipua. Sen ajateltiin markkinoille tulonsa jälkeen eli vuoden 1943 jälkeen olevan vaarattomampi vaihtoehto morfiinille, että se aiheuttaisi vähemmän riippuvuutta ja että se soveltuisi paremmin esimerkiksi sappikipuihin. Nämä käsitykset todettiin myöhemmin vääriksi ja että itse asiassa petidiini osoittautuikin vaarallisimmaksi opioidiksi useista syistä.

Samaan aikaan Haroldin terveys alkoi reistailla. Toukokuussa 1975 Primrose kutsui Haroldin kollegan heidän kotiinsa miehen kaaduttua kylpyhuoneessa ja lyötyään päänsä. Haroldilla todettiin vain lievä aivotärähdys. Harold alkoi kärsiä useista kohtauksista, joissa hän menetti tajuntansa. Tällaisia kohtauksia tapahtui muun muassa auton ratissa ja töissä esimerkiksi potilaiden ja kollegoiden edessä. Elokuussa hänet tutkinut lääkäri totesi hänellä idiopaattisen epilepsian, eli epilepsian, jonka syy on epäselvä. Näihin aikoihin Harold lopetti auton ajamisen joko omasta päätöksestään tai jonkun toisen määräämänä, mutta joka tapauksessa syksyllä 1975 hänen vaimonsa toimi hänen kuskinaan joidenkin viikkojen ajan.

Lääkeriippuvuus paljastuu

Syyskuun lopulla samana vuonna kävi ilmi totuus Haroldin lääkkeiden käytöstä. Hän oli riippuvainen petidiinistä ja oli käyttänyt sitä puolentoista vuoden ajan säännöllisesti. Hän oli väärentänyt jatkuvasti reseptejä ja merkintöjä saadakseen lääkettä käyttöönsä. Hän kollegansa sairaalassa huomasivat asian ja oli nyt selvää merkintöjen perusteella, että tilatut lääkemäärät ja potilaille menevät eivät täsmänneet, eli Harold oli käyttänyt lääkkeet itse. Kollegat puhuivat asiasta suoraan Haroldille, joka myönsi käyttäneensä petidiiniä. Sen jälkeen hän yritti taivutella muita mukaan huijaukseensa, johon kollegat eivät suostuneet. Hän esitti eroanomuksensa ja lähti työpaikastaan. Myöhemmin hän yritti vetää irtisanomisensa takaisin, mutta siihen mennessä kollegat olivat ottaneet yhteyttä asianajajiin ja Haroldin irtisanominen pysyi voimassa. Kollegoiden mukaan kukaan ei ollut edes epäillyt Haroldin olevan lääkeriippuvainen.

Petidiiniriippuvuuden tullessa tietoon Haroldia hoitanut lääkäri Halifax Royal Infirmaryssa johdatti tämän psykiatriseen hoitoon yksityiseen sairaalaan Yorkissa. Harold vieroittautui petidiinistä ja tämän jälkeen hänellä diagnosoitiin keskivaikea masentunut ja melankolinen tila. Näillä sanoin Haroldin masentuneisuus oli ilmaistu Shipman Inquiryssa, josta kerron myöhemmin enemmän. Harold itse kertoi masennusoireidensa alkaneen, kun hän ei tullut hyvin toimeen kollegoidensa kanssa, mutta kollegat taas eivät tunnistaneet tällaista tapatuneen. Haroldia hoidettiin masennuslääkkeillä onnistuneesti ja hänet uloskirjattiin psykiatrisesta hoidosta joulukuussa 1975. Häntä neuvottiin pysymään psykiatrin valvonnassa ainakin seuraavan parin vuoden ajan. Kaksi eri miestä hoitanutta psykiatria esitti Home Officelle, että Harold Shipman tulisi rekisteröidä lääkeriippuvaiseksi.

Durhamin aika ja lääkeväärennössyytteet 1975-1977

Harold sai uuden työpaikan helmikuussa 1976 clinical medical officerina Newton Aycliffe Health Centressa eli noin 100 kilometrin päästä Leedsistä pohjoiseen Durhamin alueella. Hän kertoi esimiehilleen aiemmasta lääkeriippuvuudestaan ja tulevasta oikeudenkäynnistä tapaukseen liittyen. Uudessa työpaikassaan Haroldilla ei ollut samanlaista pääsyä lääkkeisiin. Hän sai työskennellä sillä ehdolla, että hän pysyisi vielä psykiatrin seurannassa. Samaan aikaan hänen terveydentilansa koheni, sillä vieroittauduttuaan petidiinistä hän lakkasi saamasta kohtauksia. Hänen epilepsiadiagnoosinsa todettiin näin vääräksi ja maaliskuussa hän uskalsi jo ajaa uudelleen autoa.

Home Office Drugs Inspectorate ilmoitti Haroldin lääkeväärennöksistä poliisille syyskuussa 1975. Marraskuussa Haroldin ollessa sairaalassa tutkijat tulivat haastattelemaan häntä, ja Harold antoi pitkän ja kattavalta vaikuttavan tunnustuksen. Tulevana helmikuuna vuonna 1976 alkoi Haroldin oikeudenkäynti Halifax Magistrate’s Courtissa. Hän myönsi syyllisyytensä kahdeksaan syytteeseen, jotka olivat petidiiniampullien hankkiminen petoksella, petidiinin laiton hallussapito ja reseptien väärentäminen. Harold joutui maksamaan kustakin syytteestä 75 dollaria eli yhteensä 600 dollarin sakot sekä pienen kompensaatiosumman NHS Family Practicioners Committeelle. Häntä ei kielletty harjoittamasta ammattiaan jatkossa. Harold itse totesi, ettei hänellä ole aikomuksia jatkossa työskennellä sellaisessa tilanteessa, jossa voisi kerätä petidiinivarastoa. General Mecical Council arvioi tapausta sen suhteen, pitäisikö miehen ammatinharjoittamisoikeuksia rajata. Uudesta työpaikasta tuli vain positiivista palautetta Haroldista työntekijänä eikö aiemmista vaikeuksista näkynyt jälkeäkään. Lisäksi huomioitiin, ettei yksikään potilas ollut kärsinyt Haroldin toimien seurauksena. Vaikka Councilin päätöksen jälkeen esitettiin, että Haroldin lääkkeenmääräämisoikeuksia tulisi rajoittaa, ei näihin rajoitustoimiin nähty aihetta. Haroldia varoitettiin kuitenkin kirjallisesti, että tilanne muuttuisi olennaisesti, jos mies syyllistyisi uudelleen samankaltaisiin rikoksiin.

Manchesterin aika 1977-1992; Donneybrook

Vuonna 1977 Harold perheineen muutti tällä kertaa Manchesterin liepeille eli noin 65 kilometrin päähän lounaaseen Leedsistä. Harold vastasi lehti-ilmoitukseen, jossa etsittiin lääkäriä pienessä entisessä kaivoskaupungissa Hydessa sijaitsevaan Donneybrook Medical Centreen. Täälläkin Harold kertoi avoimesti aiemmasta riippuvuudestaan ja saaduistaan tuomioista ja antoi oman psykiatrinsa yhteystiedot lisätietojen pyytämistä varten. Sairaala tutki Haroldin historiaa ja tämä sai aloittaa työt lokakuussa 1977 ilman rajoituksia.

Seuraavat neljätoista vuotta Harold työskenteli Donneybrookissa. Hän oli pidetty sekä potilaiden että kollegoidensa keskuudessa. Hän oli aktiivinen innovaattori työpaikallaan ja sen ulkopuolella. Hän kuului noiden vuosien aikana kahteenkin eri lääketieteelliseen komiteaan ja teki töitä myös ambulanssissa. Hän oli alueella laajasti arvostettu ja hyvämaineinen perhelääkäri. Useiden lähteiden mukaan Haroldia pidettiin kuitenkin myös töykeänä ja alentuvana työpaikallaan. Työkaverit pitivät häntä besserwisserinä. Ainakin Harold oli hyvin itsenäinen työssään ja useat raportoivat hänen ärsyyntyneen, jos hänen tekotapaansa kritisoitiin tai hänelle ehdotettiin jotakin vaihtoehtoista toimintatapaa.

Lääkärit tekivät myös Donneybrookissa paljon kotikäyntejä potilaiden luona, mutta pikkuhiljaa ajan saatossa tämä käytäntö alkoi jäädä taka-alalle. Kotikäynnit veivät kuitenkin tuntuvasti enemmän aikaa kuin potilaan käynti vastaanotolla – joka muute tuohon aikaan oli standardisti vain 7 minuuttia. Haroldin kerrotaan ylittäneen jatkuvasti vastaanottoaikansa potilaiden kanssa, minkä vuoksi hän oli aina noin puolisen tuntia myöhässä koko aamupäivän vastaanottojen jälkeen. Harold ei yleensä syönyt kollegoidensa kanssa lounasta, vaan lähti jo aikaisin päiväsaikaisille kotikäynneilleen. Perjantaisin lääkäreille tarjottiin lounas lääke-esittelyn yhteydessä ja näissä tapaamisissa Harold taas oli aina mukana. Harold kävi kollegoistaan poiketen kotikäynneillä myös ilman varsinaista syytä tai määräystä. Hän siis suoritti käyntejä myös rutiinimielessä yleisinä terveystarkastuksina, joiden tärkeä tehtävä oli myös suuresti sosiaalinen. Hän kävi nimenomaan iäkkäiden ja esimerkiksi liikuntarajoitteisten luona.

Vuoden 1991 aikana Harold alkoi puhua avoimesti oman yksityispraktiikan avaamisesta. Syiksi hän väitti inhonsa sähköistä potilastietojärjestelmää kohtaan, joka oli ollut toiminnassa tuolloin jo pari vuotta. Syyt, jotka hän esitti yksityisvastaanottonsa avaamiseen eivät kuitenkaan olleet järkeenkäypiä, sillä Harold jatkoi esimerkiksi tietokonejärjestelmän käyttöä omalla vastaanotollaankin. Varsinaista syytä Haroldin päätökseen alkaa toimia yksin ei voida täysin päätellä, mutta loppuaikanaan Donneybrookissa Harold oli huonoissa väleissä ainakin yhden työkaverinsa kanssa, joten olisiko syynä voinut olla sosiaaliset ongelmat.

Hyden aika; yksityispraktiikka 1992-1998

Harold alkoi pitää jo Donneybrookissa yksityisvastaanottoa vuoden 1992 alusta alkaen, ennen kuin hänen omat tilansa aukeaisivat saman vuoden elokuussa. Hän alkoi pitää vastaanottoaan Hydessa osoitteessa 21 Market Street ja entisten kollegoidensa suureksi ärsytykseksi hän otti myös potilaansa mukanaan. Myös joitakin työntekijöitä Donneybrookista siirtyi pyörittämään Haroldin klinikkaa. Sekä Todmordenissa että Donneybrookissa lääkäreillä oli tiukasti omat potilaslistansa. Esimerkiksi Haroldissa oli Donneybrookin aikana vajaa 3000 potilasta ja luku vain kasvoi seuraavien vuosien aikana yksityispraktiikalla. Hän teki entiseen tapaansa vastaanottoa aamupäivisin ja sovittujen aikojen päätteeksi hänellä oli vapaa vastaanotto, jonne sai tulla ilman ajanvarausta ja hän otti vastaan potilaita tulojärjestyksessä. Lisäksi yhtenä päivänä viikossa hän piti äitiysneuvolaa erään kätilön kanssa ja toisina päivinä rokotusklinikkaa ja teki pientoimenpiteitä.

Haroldin bisnes kukoisti. Hänestä tuli entistäkin tunnetumpi ja pidetympi yhteisössä erityisesti potilaiden ja heidän omaistensa keskuudessa, mutta myös kollegat arvostivat häntä. Yksi suurimmista syistä hänen suosioonsa oli hänen halunsa tehdä kotikäyntejä iäkkäämpien potilaidensa luokse. Kun sana kiiri Harold Shipmanin hyvästä hoidosta, omaiset suostuttelivat iäkkäämpiä omaisiaan siirtymään Haroldin listoille, mikä johti lopulta siihen, että halukkaita potilaita oli paljon enemmän kuin Harold pystyi yksin hallinnoimaan. Osan täytyi tyytyä odottamaan Haroldin potilaaksi pääsyä. Eräs omainen kertoi iäkkään äitinsä olleen onnensa kukkuloilla saatuaan tiedon pääsystä miehen potilaaksi.

Harold yritti aktiivisesti rekrytoida kumppania bisnekseensä, jotta voisi ottaa jatkossa enemmän potilaita. Harold oli myös aktiivinen järjestöissä, joissa piti pikkuklinikoiden puolia ja oli entiseen tapaansa innokas kehittämään systeemiä. Hän oli perillä tietojärjestelmän viimeisimmistä ohjeistuksista. Häntä oli aiemmassa työpaikassaan jo kuvailtu ylimieliseksi ja sen tyylinen hän edelleenkin oli, mutta se ei kuitenkaan vähentänyt hänen kokemaansa arvostusta. Päinvastoin hänen kuvailtiin vaikuttaneen siltä, että ihmisten terveys ja terveydenhuoltojärjestelmä olivat hänen sydäntään lähellä. Hänet nähtiin yksinkertaisesti kaupungin parhaana lääkärinä.

Vaikka Harold nautti yhteisön arvostusta vuosinaan yksityislääkärinä, uskalsivat muutamat henkilöt tuoda esiin epäilyksiään Haroldia kohtaan. Jotkut olivat kiinnittäneet huomiota siihen, miten moni Haroldin hoidossa kuolleista iäkkäistä potilaista oli kuollut keskenään hyvin samankaltaisissa olosuhteissa, suurin osa kotonaan. Yleislääkäri Linda Reynolds, joka työskenteli läheisessä Brooke Practicessa vei huolensa the South Manchester Coronerille eli kuolinsyyntutkijalle John Pollardille ja kertoi myös muiden ihmisten mielissä heränneistä huolista. Elettiin maaliskuuta vuonna 1998 ja alkoi lyhyt poliisitutkinta, jonka aikana Detective Inspector David Smith ei löytänyt mitään todisteita siitä, että kuolemissa olisi ollut mitään epäilyttävää. Tutkinta päättyi eikä johtanut jatkotoimiin. Saman vuoden elokuussa eräs taksikuski John Shaw tuli kertomaan omat epäilyksensä poliisille, mutta tämäkään ei johtanut mihinkään.

Kathleen Grundyn kuolema 1998h

Sitten, 24. kesäkuuta 1998, ikäisekseen hyväkuntoinen ja virkeä 81-vuotias entinen Hyden pormestari Kathleen Grundy kuoli yllättäen kotonaan.

Hän oli Hyden kaupungin entinen pormestari. Edeltävästi hän oli ikäisekseen ollut virkeässä ja hyvässä kunnossa ja tehnyt naapurustossaan paljon vapaaehtoistyötä. Kuolema tuntui äkilliseltä ja asiaankuulumattomalta. Hänen lääkärinsä Harold Shipman oli kuoleman jälkeen todennut, ettei ruumiinavausta tarvita selvittämään naisen kuolinsyytä vaan hän kirjasi kuolintodistukseen syyksi korkean iän. Hän esitti kuolinsyyn olleen sydäninfarkti ja kertoi käyneensä naisen luona aamulla, jolloin tämä oli voinut hieman huonosti. Kathleen haudattiin Hyde Chapelissa.

Kathleenin tytär oli asianajaja Angela Woodruff. Hän oli ammattilaisena tehnyt äitinsä testamentin vuonna 1986 ja siinä nimettiin hänet äitinsä ainoaksi edunsaajaksi. Kathleenin omaisuus koostui pääosin hänen asunnostaan ja tontistaan, joka oli lähes 400 000 dollarin arvoinen. Yhdessä lähteessä arvon väitettiin olleen niinkin korkea kuin 700 000 dollaria. Kathleenin mies oli kuollut aiemmin. Nyt Angelan selvittäessä äitinsä kuoleman jälkeen tämän asioita, hän sai käsiinsä uuden testamentin, joka oli kirjattu 9. kesäkuuta 1998 eli vain pari viikkoa ennen äidin kuolemaa. Testamentissa nimettiin ainoaksi edunsaajaksi Kathleenin lääkäri Harold Shipman. Testamentti oli kirjoitettu kirjoituskoneella ja sen allekirjoitus, oletettavasti Kathleen Grundyn itse kirjoittamana, näytti tökeröltä väärennökseltä eikä vastannut Kathleenin oikeaa nimikirjoitusta. Testamentti oli lähetetty vain päiviä ennen naisen kuolemaa erääseen Hyden asianajotoimistoon, jossa Kathleen ei ollut koskaan asioinut. Kaikki tässä soitti hälytyskelloja ja Angela otti yhteyttä poliisiin. Hän epäili Harold Shipmanin väärentäneen testamentin ja Kathleenin kuolemakin vaikutti epäilyttävältä. Kathleenilla ei ollut ollut riitoja perhepiirissään kuolemaansa edeltävästi eikä hän tyttären mukaan olisi voinut koskaan jättää jälkikasvuaan ja lapsenlapsiaan perinnöttömiksi.

Poliisi alkoi tutkia asiaa. Ensinnäkin testamentti oli kirjoitettu kirjoituskoneella, joka täsmäsi Haroldin omaan kirjoituskoneeseen, jossa yksi kirjain oli tunnistettavasti poikkeava. Testamentin allekirjoitukset Kathleen Grundylta ja kahdelta todistajalta, jotka olivat myös Haroldin potilaita, olivat väärennöksiä. Harold väitti, että Kathleen oli lainannut hänen kirjoituskonettaan joitakin kertoja, joten se selittäisi, miksi testamentti oli kirjoitettu tuolla koneella. Haroldin nauttiessa niin suurta yhteisön arvostusta ja suosiota, häntä oli vaikea nähdä rikollisena. Kuitenkin häneen oli liitetty epäilyksiä liittyen hänen potilaidensa kuolemiin vasta muutamia kuukausia aiemmin alkuvuoden aikana. Poliisi alkoi miettiä, voisiko miehellä olla osuutta myös Kathleenin kuolemaan.

Poliisi näki tarpeelliseksi kaivaa Kathleenin ruumiin ylös tutkittavaksi elokuussa 1998. Nyt kuolemasta oli kulunut kaksi kuukautta. Uudessa testamentissa oli ollut toive tuhkaamisesta, mutta Kathleenin tytär oli pitänyt kiinni aiemmasta suunnitelmasta arkkuhautaamisesta. Ruumiinavauksessa ei selvinnyt ilmiselvää kuolinsyytä. Nainen vaikutti olleen terve eikä kärsinyt mistään sairaudesta tai vaikuttanut saaneen sairaskohtausta. Ruumiille tehtiin toksikologisia testejä eli siitä etsittiin jälkiä lääkeaineista ja laboratorio löysikin jäämiä opiaatista, oletettavasti morfiinista. Myöhemmin tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että kyse oli todella morfiinista ja sitä löytyi tappava annos. Aikaikkuna täsmäsi Haroldin liikkeisiin kuolinpäivänä. Asian tultua ilmi Harold väitti Kathleenin olleen riippuvainen aineesta ja pitäneen sen salassa muilta. Hän esitti väitettä tukevia potilasasiakirjamerkintöjä ja ne näyttivätkin tapauksen uudessa valossa. Tarkemmissa tutkimuksissa huomattiin, että nämä merkinnät oli tehty kuoleman jälkeen. Asiakirjoissa oli aikaleima sille, milloin mitäkin tekstiä oli jälkeenpäin muokattu. Tämä ymmärrettävästi lisäsi epäilyksiä Haroldia kohtaan.

Epäilykset heräävät – lisää uhreja?

Samaan aikaan poliisi alkoi tutkia muitakin Haroldin potilaiden kuolemia. Aluksi tutkinta käsitti 19 kuolemaa ja myöhemmin vielä 9 lisää. Greater Manchester Police sai tutkinnan alkaessa ensimmäistä kertaa tietoonsa, että Haroldilla oli rikosrekisteri ja hän oli aiemmin ollut opiaattiriippuvainen.

Joten seitsemäs syyskuuta vuonna 1998 Harold pidätettiin epäiltynä Kathleenin murhasta sekä yrityksestä hankkia omaisuutta petoksella ja väärennöksellä. Hänet määrättiin vankeuteen ja tuosta päivästä eteenpäin hän pysyi vankeudessa. Loppuvuoden aikana häntä estettiin toimimasta lääkärin ammatissa omalla klinikallaan. Kun uutinen päätyi mediaan, ihmiset ympäri Hyden kaupunkia ja Greater Manchesteria alkoivat kertoa samanlaisista kokemuksista läheistensä kuolemien suhteen. Alueen hautausurakoitsijat olivat alkaneet kiinnittää huomiota outoihin kuolemiin. Niin moni iäkäs nainen oli kuollut samalla tavalla, eli täysin pukeissa, istuallaan, teekuppi vieressään ja hyvin yllättäen. Oli kuitenkin hyvin harvinaista, että ihminen kuolisi sellaisessa tilanteessa ja varsinkin, kun nämä nimenomaiset naiset vaikuttivat olleen täysin hyvässä kunnossa edeltävästi.

Syyskuun, lokakuun ja marraskuun aikana seitsemän muun naisen ruumiit kaivettiin ylös ja tutkittiin ja Haroldia kuulusteltiin näihin tapauksiin liittyen. Hän vaikutti haastatteluissa aluksi hämmentyneeltä ja ahdistuneelta ja myöhemmin hän ei kommentoinut tapauksia ollenkaan. Naiset olivat Joan Melia, Winifred Mellor, Bianka Pomfret, Marie Quinn, Ivy Lomas, Jean Lilley ja Irene Turner. Joulukuun aikana tutkittiin vielä Muriel Grimshaw’n, Norah Nuttallin, Kathleen Wagstaffin, Maureen Wardin, Pamela Hillierin, Maria Westin ja Lizzie Adamsin tapaukset. Näistä joulukuussa tutkituista naisista Muriel Grimshaw’n ruumis oli myös kaivettu ylös tutkittavaksi, mutta jälkimmäisten naisten ruumiit oli tuhkattu aiemmin. Harold sai syytteet epäiltynä kaikkien näiden mainittujen viidentoista naisten murhista. Naiset olivat kuolleet vuosina 1995-1998 ja he olivat iältään 49-81 -vuotiaita.

Oikeudenkäynti 1999

Haroldin oikeudenkäynti alkoi 5. lokakuuta vuonna 1999. Harold vastasi sekä murhasyytteisiin että väärennössyytteeseen olevansa syytön.

Oikeudessa Winifred Mellorin naapuri Gloria Ellis tarjosi tärkeän todistuksen Haroldin tuomitsemiseksi. Hän oli nähnyt lääkärin menevän naapurinsa luokse Corona Avenuella toukokuussa 1998 Winifredin kuolinpäivänä. Hän muisti kellon olevan kolme, kun mies meni naisen asuntoon. Noin kello kuuden aikaan sama mies tuli koputtamaan Glorian ovelle ja kysyi vara-avainta Winifredin asuntoon. Gloria kertoi miehelle muistaneensa tämän käyneen talolla aiemmin samana päivänä, ja mies oli selvästi ärsyyntynyt ja välttelevä tämän kommentin johdosta. He menivät yhdessä Winifredin asuntoon ja Gloria oli järkyttynyt nähdessään ystävänsä ja naapurinsa kuolleen. Hän alkoi nähdä miestä jatkuvasti televisiossa ja tunnisti tämän samaksi, kuin joka oli käynyt Winifredin luona. Hän kertoi havainnoistaan poliisille. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Harold pystyttiin selkeästi liittämään uhrin kuoleman aikaan ja paikkaan. St Paul’s Churchin isä Denis Maher oli huomannut seurakuntalaistensa oudot äkilliset kuolemat, joita oli ollut yllättävän paljon viime aikoina. Usein hän kävi perheiden luona iäkkään sukulaisen kuoltua ja kävi ilmi, että moni oli ollut Haroldin potilaana. Hän oli vierailemassa myös Winifred Mellorin luona, kun samaan aikaan Harold tuli vierailulle ja kertoi omaisille, miten ruumiinavaus ei olisi tarpeen tässä tapauksessa, koska hän oli juuri nähnyt potilaansa ennen kuolemaa ja voisi allekirjoittaa kuolintodistuksen.

Kuolintodistus eli Medical Certificate of Cause of Death eli MCCD on potilasta viimeksi hoitaneelle lääkärille osoitettava tehtävä. Jos lääkäri on hoitanut potilasta pitkäaikaisen sairauden suhteen, esimerkiksi syövän tai sydänsairauden suhteen, voi hän todeta, että henkilö on kuollut tämän sairauden johdosta. Jos kuolemassa on jotakin epäselvää eikä kuolinsyytä voida päätellä, lääkäri soittaa coronerille eli kuolinsyytutkijalle ja selvitystyö siirtyy tarvittaessa hänelle. Lääkäri voi myös vain konsultoida kuolinsyytutkijaa ja kirjoittaa sen jälkeen todistuksen. Tuohon aikaan hoitava lääkäri kutsuttiin virka-aikaan kuolleen luokse toteamaan tämä kuolleeksi ja päättämään kuolinsyystä. Jos kuolema todettiin virka-ajan ulkopuolella, kuka tahansa lääkäri voitiin kutsua paikalle toteamaan kuolema ja kuolinsyyn tulkinta jäisi silti hoitaneelle lääkärille. Näin toimitaan Suomessakin nykyisinkin eli kuoleman toteaja ja kuolintodistuksen laatija voi olla eri henkilö, mutta aina lääkäri. Korkea ikä ei saanut olla ainoana kuolinsyynä yli 70-vuotiaan kuolintodistuksessa, mutta Harold käytti tätä joissakin kymmenissä tapauksissa ilman kunnollista selitystä ja täysin virkeiden hyväkuntoisten iäkkäiden kohdalla. Suomessa kuolinsyyksi kelpaa vain sairaus – niissä tapauksissa, kun kyse ei ole onnettomuudesta tai henkirikoksesta – ja näin on siis Isossa-Britanniassakin asian laita. Korkea ikä voidaan nähdä ilmeisesti myötävaikuttavana tekijänä muun sairauden lisäksi.

Haroldin todettiin tappaneen uhrinsa morfiinilla, pistämällä sitä joko lihakseen tai suoneen. Yhdeksässä tapauksessa tämä oli varmistunut ja tuhkattujen uhrien kohdalla syyttäjä piti tätä todennäköisenä. Hän oli peitellyt jälkiään väärentämällä potilasasiakirjoja ja kuolintodistuksia. Lisäksi hän oli suorittanut huumausainerikoksia ajanjakson aikana, sillä hänellä oli jatkuvasti hallussaan suuri määrä morfiinia murhia varten. Harold tuomittiin 31.1.2000 viiteentoista elinkautiseen vankeuteen noiden viidentoista naisen murhista ja neljän vuoden vankeuteen petoksesta Hydessa – Preston Crown Courtissa. Tuomiota antaessaan tuomari Justice Forbes totesi, että Haroldin tulisi viettää loppuelämänsä vankeudessa. Tuomion jälkeen Haroldin nimi poistettiin lääkäreiden rekisteristä.

Vaimo ja lapset pysyivät ainakin näennäisesti miehen tukena kuolemien tultua ilmi. Ainakin vaimo Primrose kieltäytyi järjestään kaikista haastatteluista tapaukseen liittyen. Toimittajat tulivat koputtelemaan heidän ovelleen Mottramiin Longdendaleen, mutta vaimo kieltäytyi puhumasta heille. Osa alueen asukkaista piti pitkään Haroldia edelleen arvossa ja olivat suorastaan aggressiivisia poliisia kohtaan, koska he ajattelivat poliisien keksivän murhasyytteet miestä vastaan. Harold ei myöntänyt syyllisyyttään koskaan, ei edes vaimolleen.

Kuinka paljon uhreja olikaan?

Pian tuomioin antamisen jälkeen todisteita alkoi olla koossa suuri määrä usean muun henkilön murhista syyttämiseen. Osaa kuolemantapauksista oli alkanut tutkia poliisi, ja osasta oli tullut vihje kuolleiden sukulaisilta. Kaikista tapauksista ei ollut todistusaineistoa, koska osa näistä potilaista oli tuhkattu. Vaikka tapauksia tutkittiin, todettiin, ettei Harold voisi saada enää reilua oikeudenkäyntiä kaiken mediahälyn ja tuomionsa saamisen jälkeen, joten syytteitä ei nostettu. Lisäksi todettiin, että Harold oli jo saanut maksimaalisen tuomion, joten lisätuomioista ei tulisi mitään konkreettista lisää Haroldin tuomioon.

Joka tapauksessa Haroldin tutkiminen jatkui tästä huolimatta. Haroldin epäiltiin olleen yhteydessä kymmeniin, jopa satoihin muihin kuolemiin ja asiaan haluttiin saada selvyys. Vuoteen 2001 mennessä Greater Manchester Police oli tutkinut jo 192 kuolemantapausta. Useat sukulaiset olivat jatkuvasti yhteydessä poliisiin epäillessään Haroldin tehneen pahaa heidän omaisilleen. Myös West Yorkshire Police suoritti omia tutkimuksiaan, sillä Todmordenissa oli tapahtunut kaksi epäilyttävää kuolemaa ja yksi henkilö epäili olleensa aiottu uhri. Harold oli tehnyt yhteensä 22 kuolintodistusta Todmordenissa työskennellessään, ja nämä tapaukset tulivat myös suurennuslasin alle. Alkuvuonna 2001 professori Richard Baker esitti tutkimustensa tulokset epäilyttävistä kuolemista tutkittuaan tuhkaamisasiakirjoja ja potilasasiakirjoja Chief Medical Officerin pyynnöstä. Poliisi ryhtyi tutkimaan myös näitä noin kuuttakymmentä tapausta, joita he eivät olleet aiemmin tutkineet. Nämä tutkinnat suoritettiin ennen kesäkuuta 2001, jonka jälkeen poliisitutkinnat lopetettiin.

Heti Haroldin tuomion jälkeen tammikuussa 2000 the Secretary State of Health aloitti yksityisen ja itsenäisen tutkinnan Haroldin tapauksesta, the Laming Inquiryn, joka nimettiin sen puhemiehen mukaan. Tämä sai kuitenkin kritiikkiä yleisöltä sen yksityisen luonteen vuoksi. Uusi tutkinta aloitettiin vuosi tuomion jälkeen eli tammikuussa 2001 nimeltään the Shipman Inquiry. Sen puhemiehenä toimi tuomari Dame Janet Smith. Tutkinta toimi itsenäisenä ja valtiosta riippumattomana, ja sen tavoitteena oli selvittää kaikki Harold Shipmaniin liittyvä lopullisesti.

The Shipman Inquiry – Go Dame Janet Smith!

Koska kaikki rikollinen toiminta haluttiin löytää ja tuoda esiin, ei nähty muuta vaihtoehtoa kuin tutkia joka ikinen Harold Shipmanin potilaan kuolema tämän uran ajalta ja noita kuolemantapauksia oli 887. 394:ssä tapauksessa kuolinsyyn todettiin olleen luonnollinen, joten jäljellä olevaa 493:a kuolemaa tutkittiin tarkemmin. Harold sai tuomiot 15 naisen murhasta, mutta Shipman Inquiryn mukaan heidän lisäkseen Harold oli murhannut 200 henkilöä. Lisäksi 45:ssä tapauksessa on syytä epäillä, että murha olisi voinut tapahtua ja 38:ssa tapauksessa todisteet eivät riittäneet. Aikaisissa tapauksissa 1970-luvulta asiakirjat ovat suureksi osaksi tuhoutuneet ajan saatossa, joten lopullista vastausta ei saada. Lopuissa 210 tutkitussa kuolemassa syy oli todennäköisesti tai varmasti luonnollinen. Kuolemista teki epäilyttäviä se, että Harold oli kohdannut niitä moninkertaisesti verrattuna kollegoihinsa saman ajanjakson sisällä.

Tuo yli 300-sivuinen Shipman Inquiry ja tarkemmin sen ensimmäinen raportti vuodelta 2002 on tämän jakson pääasiallinen lähde. Shipman Inquiryn kuudes ja viimeisin versio on julkaistu vuona 2006. Linkin julkaisuun löydät jakson kuvauksesta löytyvästä lähdeluettelosta. Shipman Inquiry kuvaa Harold Shipmanin rikokset täydessä laajuudessaan.

Harold oli vuosien – jopa vuosikymmenten ajan toiminut saman kaavan mukaan. Uhreja on siis kaiken kaikkiaan tunnistettu 215 varmasti. Murhista 71 oli tapahtunut Donneybrookin aikana ja 143 kuuden vuoden sisällä Market Street Surgeryn eli yksityisvastaanoton aikana. Uhreista 171 oli naisia ja 44 miehiä. Uhrien ikä vaihteli 47:stä 93:een vuodesta 1975 lähtien jos lasketaan epävarmatkin tapaukset mukaan. On epäilty, että Harold olisi aloittanut murhansa hyvinkin pian valmistumisen jälkeen ja hänen murhansa asettuivat siten noin 25 vuoden ajanjaksolle. Eräs Haroldin työkaveri Pontefractin ajoilta, silloin kun Harold suoritti työvuottaan ennen rekisteröimistään, oli hoitajaopiskelija Sandra Whitehead. Hän oli ihmetellyt useita kuolemia tuona aikana ja ilmoittanut niistä eteenpäin. Hän uskoo, että Harold olisi aloittanut tappamisen jo tuolloin.

Osa uhreista kärsi vakavista sairauksista, kuten syövästä. Useimpien potilaiden luo Harold oli mennyt kotikäynnille täysin banaalin asian vuoksi, kuten niskakivun tai laboratoriotulosten. Suuri osa kuolleista iäkkäistä naisista olivat leskiä ja näin ollen asuivat yksinään. Osassa tapauksista potilaat olivat pyytäneet lääkäriä käymään myös jonkin akuutin asian vuoksi, kuten hengenahdistuksen vuoksi. Harold oli läsnä useissa kuolemissa tai sitten oli juuri lähtenyt potilaiden kodeista näiden kuollessa. Yhdessä tapauksessa hän pyysi potilaan vaimoa ja lapsia odottamaan alakerrassa hänen hoitaessaan miestä, joka kuoli vielä saman käynnin aikana. Osassa tapauksista, kuten Winifred Mellorin kohdalla, Harold oli tappanut uhrinsa ja poistunut paikalta lukittuaan oven ja tullut sitten takaisin etsimään potilastaan esimerkiksi naapurin kanssa ja esittänyt sitten näkevänsä ruumiin ensimmäistä kertaa. Muutamat yksittäiset hän oli tappanut omalla vastaanotollaan Market Streetillä.

Haroldin murhavälineenä toimi kaikkien vuosien aikana morfiini tai diamorfiini ja ainakin yhdessä tapauksessa petidiini. Diamorfiini on morfiinia kaksi kertaa potentimpi aine, joka muuttuu elimistössä 30 sekunnissa morfiiniksi. Jälkikäteen ruumiita tutkimalla oli mahdotonta sanoa, kumpaa Harold oli alun perin käyttänyt, sillä ruumiista löytyi tietysti vain jäämiä morfiinista. Tuohon aikaan todennäköisempää oli kuitenkin diamorfiinin valitseminen. Mitään muuta väkivaltaa uhreille ei tiettävästi tehty.

Harold Shipman teki useita virheitä peitellessään murhia, mikä lopulta johti hänen jäljilleen. Hänen murhissaan ja uhriprofiilissaan näkyi selvä kaavamaisuus. Hän oli muuttanut tietokoneellaan potilasasiakirjoja potilaiden kuoleman jälkeen, jotta vaikuttaisi siltä, että ihmiset olivat olleet sairaampia ennen kuolemaansa kuin todellisuudessa. Näistä tehdyistä muutoksista jäi aikaleima tietoihin ja aiempi teksti pysyi tallennettuna, joten oli helppo nähdä, että Harold oli yrittänyt väärentää tietoja. Hän oli esimerkiksi lisännyt hieman ennen kuolemaa merkinnän jostakin sairauden oireesta, esimerkiksi Bianka Pomfretin tapauksessa sepelvaltimotaudista, jota hän kuolintodistuksessa sitten väitti kuolinsyyksi. Myös viattomien kuolemien yhteydessä oli huonolaatuisia potilasasiakirjamerkintöjä. Haroldin teksteistä ei käynyt selväksi ulkopuoliselle lukijalle, mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä tutkimuksia oli tehty ja mitä hoitoja määrätty. Kaikkia lääkemääräyksiä ei kirjattu ollenkaan. Harold oli alkanut käyttää sähköistä potilastietojärjestelmään lähes kokonaan hyläten paperisen järjestelmän, vaikka virallisen ohjeistuksen mukaan kumpaakin tuli ylläpitää. Kaiken kaikkiaan Haroldin merkinnät olivat liian suppeat ja useissa tapauksissa väärennetyt.

Lisäksi hän oli lopulta väärentänyt potilaansa testamentin käyttämällä omaa kirjoituskonettaan, jolloin kyseisen testamentin kirjoitusjälki voitiin yhdistää suoraan hänen käyttämäänsä koneeseen. Lisäksi hänen käyttämänsä murhaväline eli lääkeaine morfiini pysyy ihmisen elimistössä sen verran pitkään, että sitä voitiin todeta vielä esiinkaivetuista ruumiista todistaen, että heille oli annettu tappava annos. Harold oli väittänyt soittaneensa ambulanssin joillekin potilaistaan, mutta rekistereistä ei löytynyt yhtäkään miehen tekemään soittoa. Harold oli viimeisimmän uhrinsa kohdalla tehnyt isoimmat virheet, jotka mahdollistivat hänen kiinnijäämisensä.

Tapauksen spekulointia

Motiivia teoille ei koskaan löytynyt. Harold ei itse sellaista tuonut esiin, joten asiaa voi vain spekuloida. Murhiin ei liittynyt seksuaalista pahoinpitelyä. Hän oli varastanut koruja joiltain uhreiltaan, mutta tämäkään ei vaikuttanut olleen päämotiivi teoille. Hän eli perheineen melko vaatimattomasti ja vaikutti olevan kaikin puolin tyytyväinen taloudelliseen tilanteeseensa.

On spekuloitu, oliko hänen äitinsä varhaisella poismenolla jotain tekemistä Haroldin myöhempien halujen kanssa. Äiti oli kuitenkin elämänsä loppuvaiheessa saanut oireisiinsa lievitystä morfiinista. Haroldin on spekuloitu halunneen kostaa kuolema jotenkin. Hänellä oli tiivis suhde äitinsä kanssa ja häntä kuvattiin lapsena äidin pikkupojaksi. Eräässä lähteessä väitettiin Haroldin olleen keskinkertainen koulussa, mutta että hänen äitinsä oli kannustanut tätä ja saanut tämän uskomaan olevansa parempi kuin todellisuudessa oli. Joka tapauksessa Haroldilla ei ollut nuorena paljon ystäviä, joten hänelle jäi paljon aikaa opiskelulle. Äiti oli hänen hyvä ystävänsä ja Harold joutui katsomaan vierestä tämän tuskallista kuolemaa, millä oli selvästi aikanaan suuri vaikutus nuoreen Haroldiin. Hän ei ole tosiaan itse vahvistanut mitään näistä spekulaatioista. Teoksessa Inside the Minds of Healthcare Serial Killers kuvataan terveydenhuollon sarjamurhaajien motiiveja. Kontrollin menettämisen pelko on yksi näistä. On pidetty mahdollisena, että lapsuuden kokemukset esimerkiksi turvattomasta tai ailahtelevaisesta ympäristöstä aiheuttavat tarpeen kontrolloida omaa ympäristöä aikuisena.

Osa spekuloi hänen suorittaneen omaa eutanasiaprojektiaan ja eliminoivan yhteisöstä vanhat ihmiset, jotka muuten olisivat taakkana terveydenhuollolle. Eräs hypoteesi on se, että hän sai mielihyvää vallankäytöstä, kun hänellä oli mahdollisuus käyttää sitä päättämään toisen ihmisen elämästä ja kuolemasta.

Oikeuspsykiatri Dr. Robert Kaplan vertasi Harold Shipmania Adolf Hitleriin. Kumpikin oli menettänyt äitinsä ollessaan teini-ikäisinä ja menneet siitä sekaisin. Kaplan esitti, että äärimmäinen suru herkässä iässä voi olla osatekijä myöhemmin muodostuvalle aggressiolle. Hänen mukaansa on kahdenlaista teoriaa lääkärimurhaajista; on sellaisia, jotka näkevät alan mahdollistavan rikolliset aikeensa ja on sellaisia, joista tulee murhaajia vasta, kun he ovat olleet alalla jonkin aikaa.

Vaikka tapaus on selvitetty ja murhaaja sai tuomionsa, herättää tapaus lähinnä kysymyksiä. Mikä oli Harold Shipmanin motiivi teoilleen? Miten sadat kuolemat eivät herättäneet aiemmin epäilyksiä? Tai jos herättivätkin, miksei juttu edennyt pidemmälle?

Psykiatrit eivät uskoneet, että Harold luuli, ettei jäisi kiinni väärentäessään viimeisen uhrinsa testamenttia. Jos hän niin luuli, tarkoittaisi se, että hänen todellisuudentajunsa olisi häiriintynyt. Spekuloitiin myös, mahtoiko mies uskoa omaan kaikkivoipaisuuteensa ja koskemattomuuteensa pystyessään jatkamaan murhiaan jopa kaksikymmentä vuotta. Psykiatrit väittävät sarjamurhaajien joskus alitajuisesti haluavan kiinnijäämistä. Se ei ole tietoinen valinta, vaan jotenkin murhaaja haluaa ehkä lievittää syyllisyyttään tai muuten vain haluaisi tekojensa tulevan pikaiseen päätökseen. Toisaalta sarjamurhaaja saattaa siis yrittää kerätä runsaasti huomiota itselleen, mikä voi johtaa kiinnijäämiseen, mutta toisaalta tämä ei välttämättä johda murhaajan tunnustukseen myöhemmin. Näin ei ainakaan Haroldin kohdalla käynyt. Dame Janet Smith piti mahdollisena sitä, että Harold saattoi hautoa sellaista epärealistista fantasiaa, että hän voisi ryöstää viimeisen uhrinsa ja karata lopettaen samalla lääkärin työt. Hän spekuloi, että Haroldia ajoi ristiriitaisuus siitä, että toisaalta hänellä oli halu tappaa ja toisaalta halu lopettaa, ja lopulta paine kävi niin sietämättömäksi, että hän kehitti jonkinlaisen ulospääsyn murhakierteestään, tapahtui mitä tahansa.

Shipman-efekti ja muut jälkimainingit

Harold Shipmanin tekojen jälkeen General Medical Councilin toimintaan alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Kysymyksiä nousi myös mm. siitä, miten yksin työskenteleviä seurataan, miten todistuksia seurataan, miten sairaiden lääkärien kanssa toimitaan ja miten lääkkeiden antoa valvotaan. Kaikkia kuolemia tulisi seurata. Erityisesti äkillisissä tai odottamattomissa kuolemissa on tärkeää selvittää, mistä kuolema johtui. Yksityisesti toimineen Harold Shipmanin työtä olisi pitänyt seurata ja tarkkailla – vaikka mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Lääkkeiden määräämistä olisi seurattava. Harold pystyi määräämään suuret määrät morfiinia omiin tarkoitusperiinsä kenenkään epäilemättä hänen motiivejaan. Lisäksi lääkeaineriippuvuudesta kärsivä ja lääkeväärennöksestä tuomittu tulisi olla tiiviimmän tarkkailun alla, jos hänen työnsä saa jatkua varoituksen antamisen jälkeen.

Niitä farmaseutteja, joilta Harold oli saanut morfiininsa, tutkittiin myös. Heidän toimintaansa ei liittynyt mitään epäilyttävää. Lääkeliikenteeseen haluttiin joka tapauksessa kiinnittää jatkossa tarkempaa valvontaa.

Haroldin tekojen massiivisuus ei rajoitu pelkästään järkyttävän suureen uhrimäärään. Harold petti potilaiden, omaisten ja kansalaisten luottamuksen pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän käytti valtaansa ja asemaansa äärimmäisellä tavalla väärin. Hän käytti hyväkseen haavoittuvassa asemassa olevia henkilöitä ja näiden luottamusta terveydenhuoltojärjestelmään ja sitä edustaviin ihmisiin. Useat ihmiset olivat järkyttyneitä kuultuaan Haroldin murhasyytteistä, mikä kuvaa sitä, miten miehestä ei olisi koskaan uskonut mitään sellaista. Mies oli niin taitava esittämään hyväntekijää. Tälläkin tavalla ihmisten luottamus petettiin. Samalla Harold Shipman aiheutti vahinkoa ammatilleen. Lääkäri-potilassuhde perustuu luottamuksellisuuteen ja Harold vavisutti sitä peruspilaria niin rajusti, että monien oli kenties vaikea luottaa sen jälkeen omaan lääkäriinsä.

Lähteissä on puhuttu Shipman-efektistä. Tapauksen tultua julki osa lääkäreistä alkoi pelätä vahvojen kipulääkkeiden käyttöä potilaillaan, jos he vahingossa antaisivatkin liian suuren annoksen esimerkiksi elämän loppuvaiheessa lievittäessään kipuja ja muita hankalia oireita. Näin ainakin pelättiin vuonna 2006 julkaistun artikkelin mukaan. The Royal College of General Practitioners uskoi kuitenkin, että nämä tapaukset olisivat harvassa. Asiaa on tutkittu jonkin verran vuoden 2004 jälkeen. Esimerkiksi yhdessä tutkimuksessa tarkasteltiin lääkäreiden asenteita opiaattien määräämiseen loppuvaiheen keuhkoahtaumatautia sairastaville potilaille. Havaittiin ahdistusta liittyen lääkkeen käyttöön, vaikka on todettu, että opioidit lievittävät hengenahdistusta ilman, että ne jouduttaisivat lähestyvää kuolemaa. Merryn Gottin ja kumppaneiden tutkimus oli julkaistu vuonna 2015 Progress in Palliative Care -lehdessä ja linkki siihen löytyy jakson kuvauksesta.

Kuolema 2004

Harold ei vaikuttanut vankeusaikanaan olevan itsemurhariskissä, mutta hän teki itsemurhan sellissään Wakefieldin vankilassa vuonna 2004 eli istuttuaan neljä vuotta elinkautistaan päivää ennen kuin olisi täyttänyt 58 vuotta. DailyMailin artikkelissa vuonna 2016 kerrottiin, kuinka Haroldin vaimo Primrose sai tämän kuoltua eläkettä 100 000 dollaria ja jokaisena kuolemaa seuraavana vuonna 10 000 dollaria lisää. Vuotuinen summa olisi ollut vain puolet nykyisestä, jos Harold ei olisi ehtinyt täyttää 60 vuotta ennen kuolemaansa. Oliko siis tämä teko yhtä laskelmoitu, kuin kaikki Haroldin surmatyöt hänen työuransa aikana? Primrose Shipmanista on puhuttu lehtiartikkeleissa hyvin vähän, mutta kaikissa on yhtenevä ajatus siitä, että vaimo ei ollut tietoinen tai osallinen Haroldin murhista ennen tämän kiinnijäämistä.

–

Mr Justice Forbes lausui Harold Shipmanille tämän oikeudenkäynnissä tammikuussa 2000, miten tämän uhrit eivät tienneet heitä hoitavien käsien olleen kuoleman kädet sen sijaan että ne parantaisivat.

‘None of your victims realised that yours was not a healing touch. None of them knew that in truth you had brought her death, death which was disguised as the caring attention of a good doctor.’

Lähteet:

The Shipman Inquiry – First Report July 2002 by Dame Janet Smith: http://news.bbc.co.uk/2/shared/bsp/hi/pdfs/27_01_05_shipman_firstreport.pdf (luettu 24.7.2020)

Ramsland, Katherine; Inside the Minds of Healthcare Serial Killers – Why They Kill; Praeger 2007

Uhrien nimet: http://news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/2138888.stm (luettu 6.9.2020)

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC318504/ (luettu 22.7.2020)

https://www.dailymail.co.uk/femail/article-8099343/Harold-Shipman-witness-breaks-silence-22-years-reveals-discovered-friends-body.html (luettu 22.7.2020)

https://www.manchestersfinest.com/articles/manchesters-vilest-harold-shipman/ (luettu 24.7.2020)

https://journals.sagepub.com/doi/pdf/10.1258/rsmmlj.68.2.37 (luettu 22.7.2020)

https://www.theweek.co.uk/102793/who-was-harold-shipman (luettu 22.7.2020)

https://www.britannica.com/biography/Harold-Shipman (luettu 23.7.2020)

https://www.manchestereveningnews.co.uk/news/greater-manchester-news/who-harold-shipman-victims-murder-14577608 (luettu 23.7.2020)

https://en.wikipedia.org/wiki/General_Medical_Council (luettu 26.7.2020)

Kay, Adam: This is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor; Picador; 2017

https://www.duodecimlehti.fi/duo93873 (luettu 26.7.2020)

https://en.wikipedia.org/wiki/Pethidine (luettu 26.7.2020)

https://en.wikipedia.org/wiki/Opioid (luettu 26.7.2020)

https://www.dailymail.co.uk/news/article-3501201/Dr-Death-Harold-Shipman-timed-suicide-wife-100-000-pension-payout.html (luettu 31.8.2020)

http://news.bbc.co.uk/2/hi/health/5252902.stm (luettu 17.9.2020)

https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1179/096992610×12624290276700?journalCode=yppc20 (luettu 17.9.2020)

“Up the close and doon the stair,

But and ben’ wi’ Burke and Hare.

Burke’s the butcher, Hare’s the thief,

Knox the boy that buys the beef.”

– Loru 1800-luvulta

What’s up Edinburgh?

1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Edinburgh o0li Euroopan johtava kaupunki anatomian tutkimuksessa ja opiskelussa. Useat nimekkäät luennoitsijat opettivat aihetta ruumiinavausten äärellä, kuten Alexander Monro, John Bell, John Goodsir ja Robert Knox. Lääketieteelliseen koulutukseen kuuluva anatomian opiskelu suoritettiin kuolemantuomion saaneiden ja siten teloitettujen rikollisten ruumiilla. Myös orpojen tai itsemurhan tehneiden ruumiita oli lupa käyttää.

Kuvittele aika, jolloin anatomisia rakenteita ei voinut katsoa googlesta tai anatomia-äpistä, vaan kaikki tieto ja oppi lääkäreille ja kirurgeille tuli suoraan oikeiden ihmisruumiiden tutkimisesta. Jos et päässyt katsomaan oikean ruumiin dissektoimista eli anatomista ruumiinavausta, et saanut samaa tietoa käsiisi mistään muusta paikasta. Ongelmana oli se, että 1700-luvun lopulla anatomian opiskelun suosio ja kehittyvä anatomian tieteenala kasvoi roimasti, ja enää koulutukseen annetut ruumiit eivät riittäneet. Ruumiita nimittäin annettiin vain tyyliin yksi per vuosi. Jos kirurgin nenän eteen sattui tätä enemmän ruumiita vuoden aikana, häntä ei kiinnostanut sen alkuperä vaan hän saattoi maksaa ihan hyvän summan tästä hyvästä. Näin haudanryöstö yleistyi.

Tuon ajan ihmiset siis hankkivat elantoaan sillä, että he kaivoivat haudattuja ruumiita ylös ja tarjosivat niitä salaa anatomian oppilaitoksiin. Jopa itse lääketieteen opiskelijat ja lääkärit ovat ottaneet osaa tähän. Ryöstely johti hautausmaiden tiukentuneeseen valvontaan. Niille rakennettiin muun muassa parempia muureja ja vartiotorneja. Ruumiinryöstäjiä alettiin kutsua resurrectionisteiksi eli vapaasti suomennettuna vaikka henkiin herättäjiksi. Itse ruumiiden ryöstöä ei pidetty aina rangaistavana, koska ruumiit eivät varsinaisesti kuuluneet kellekään. Kuitenkin haudan häirintä tai korujen varastaminen kuolleelta henkilöltä oli rangaistavaa.

Suomen rikoslain mukaan hautarauhan rikkominen voidaan tehdä kolmella eri tavalla. Haudan luvaton avaaminen ja ruumiin, sen osan, ruumisarkun tai tuhkauurnan vieminen on rangaistavaa. Hautaamattoman ruumiin käsittely pahennusta herättävällä tavalla tarkoittaa esimerkiksi ruumiin tuomista yleiselle paikalle, sen tuhoamista tai paloittelemista tai esimerkiksi seksuaalista hyväksikäyttöä. Myös haudan tai kuolleen muistomerkin turmelu tai häpäisy on hautarauhan rikkomista. Rangaistuksena voi olla sakot tai vankeutta enintään yhden vuoden ajan.

Ruumiinavauksiin liittyen haluan mainita, että anatomiset ruumiinavaukset eivät ole mikään historiallinen asia, vaan niitä toki edelleen tehdään. Enää vain kaikki anatomian opiskelu ei vaadi ruumiin tutkimista, sillä maailma on täynnä anatomiakuvastoja, muovisia malleja ja tietokoneohjelmia, jotka auttavat opiskelijaa. Oikean ruumiin tutkiminen omin käsin tuo kuitenkin korvaamattoman lisän anatomian hahmottamiseen. Oman ruumiinsa voi kuka tahansa testamentata lääketieteelliseen tutkimukseen ja opetukseen asuinpaikkaa lähimmässä yliopistossa eli Turussa, Tampereella, Helsingissä ja Kuopiossa.

Burken ja Haren taustat

William Burke syntyi vuoden 1792 tienoilla Orreyssa, Irlannissa. Hänen perheensä oli köyhä ja Burke työskenteli nuorena kutojana. Hän muutti 18-vuotiaana kotoaan ja alkoi työskennellä miespalvelijana paikalliselle herrasmiehelle. Vuoden kuluttua hän liittyi armeijan soittokuntaan ja palvelu henkilökohtaisena palvelijana eräälle rykmentin jäsenelle. Hän meni naimisiin palvelusvuosiensa aikana ja he saivat yhdessä kaksi lasta, joista toinen kuoli pian syntymänsä jälkeen. Avioero ei ollut mahdollisuus, joten Burke jätti vaimonsa ollessaan kuitenkin vielä naimisissa tämän kanssa. Edeltävästi hän oli riidellyt appiukkonsa kanssa tämän omistamasta maasta ja hävittyään riidan hän muutti Skotlantiin ja etsi töitä Grand Union Canalista asettautuen Maddistonin kaupunkiin. Hän työskenteli tuon ajan duunarina erilaisissa töissä ja päätyi lopulta kenkien tekijäksi.

Union Canal on kanaali Falkirkistä Edinburghiin, ja se avattiin vuonna 1822, eli Burke oli mukana rakentamassa sitä. Kanaali oli aikanaan tärkeä kauppareitti ennen rautateiden rakentamista. Burke alkoi asua Helen McDougal -nimisen naisen kanssa, joka toimi prostituoituna ja oli myös tahollaan naimisissa. Kanaalityön loputtua he muuttivat yhdessä Edinburghiin, jossa Burke työskenteli useissa eri paikoissa. Edinburghissa Burke tapasi myös kaimansa, William Haren.

Hare syntyi myös Irlannissa, Newryn kaupungissa, ja oli samoin muuttanut työn perässä Skotlantiin. Hänen varhaisista vaiheistaan on kerrottu vähemmän kuin Burken. Kun Hare muutti Edinburghiin, hän asettautui erään pariskunnan omistamaan majataloon. Hän aloitti suhteen majatalon omistaneen naisen Margaretin kanssa, joka oli jäänyt leskeksi. Hare oli mahdollisesti ollut suhteessa naisen kanssa jo tämän miehen eläessä. Sukunimi oli lähteestä riippuen Logue tai Laird. Pari meni naimisiin myöhemmin ja he saivat ainakin yhden yhteisen lapsen yhteisien vuosiensa aikana. Majatalo, tai vuokratalo, jota he pitivät yhdessä, sijaitsi Edinburghin West Portissa, joten näitä tulevia murhia kutsutaan useissa lähteissä myös West Portin murhiksi.

Miten miehet keksivät liikeideansa

Williamit Hare ja Burke tapasivat vuonna 1827. Burke alkoi käydä säännöllisesti Haren pyörittämässä majatalossa. Legendan mukaan hekin alkoivat kaivaa ruumiita ylös, mutta tämä ei oikeasti pidä paikkaansa. Ruumiinryöstö oli riskialtista ja vaivalloista hommaa, kun taas Burke ja Hare olivat ennemmin helpon rahan perässä. Miehistä Burke oli oppinut, osasi lukea ja kirjoittaa ja vaikutti suhteellisen sivistyneeltä. Haren taustasta tiedetään vähemmän, mutta hänen epäillään olleen lukutaidoton ja siten mahdollisesti vielä Burkeakin köyhemmästä taustasta. Haren sanotaan olleen myös väkivaltaisempi Burkeen verrattuna.

Vuonna 1827, eräs majatalon vieraista, eläkeläismies nimeltään Donald, oli velkaa Harelle 4 puntaa asumisestaan. Hän kuoli luonnollisista syistä majatalossa, mistä Hare oli raivoissaan, koska nyt hän ei saisi velkaansa takaisin. Hare päätti ansaita velkarahat ja saada samalla vähän voittoa kuolleen miehen kustannuksella. Hän kutsui Burken mukaan suunnitelmaansa. He täyttivät Donaldin hauta-arkun painavalla aineella ja veivät ruumiin. He aikoivat ensin tarjota ruumista anatomian professori Monrolle, mutta heidät ohjattiinkin Surgeon’s Squarella toimitilaa pitävän Robert Knoxin puoleen. Lääkäri ei kysynyt, mistä ruumis oli peräisin, vaan maksoi miehille ruumiista jotakin 8 ja 10 punnan välillä. Hänen avustajansa vihjasivat, että uusien ruumiiden toimittamisesta maksettaisiin samaan tapaan. Tuo summa vastasi taitavan työmiehen useamman kuukauden aikana ansaitsemaa rahasummaa.

Robert Knox oli hyvin tunnettu anatomian luennoitsija, joka teki anatomisia ruumiinavauksia eli dissektioita Surgeon’s Squaren laidalla. Hän oli lääkäri ja kirurgi vuodesta 1814, muttei harjoittanut varsinaisesti potilastyötä, vaan oli intohimoisesti suuntautunut anatomian tutkimukseen. Knox palveli lääkärinä Waterloon taistelussa 1815 ja Cape Frontierin sodassa Etelä-Afrikassa 1819. Edinburgh oli hänen kotikaupunkinsa, jonne hän palasi vuonna 1820. Hän teki tutkimusta ja samalla opetti nuoria opiskelijoita tähdäten professuuriin Edinburghin yliopistossa. Hän, kuten monet muutkin, pysyivät hiljaa saadessaan ns. ylimääräisiä ruumiita opetukseen.

On paljon jälkikäteen kiistelty, olisiko Knoxin pitänyt olla aktiivisempi selvittämään tuoreiden ruumiiden alkuperää sen sijaan, että hän osallistui rikollisen toiminnan ylläpitämiseen. Ei siis tiedetä, tiesikö Knox saamiensa ruumiiden olleen murhattuja. Haudankaivuubisnes kukoisti kuitenkin samaan aikaan. Knoxin saamat ruumiit olivat kuitenkin tuoreeltaan toimitettuna paremmassa kunnossa opetusta ajatellen kuin haudoista kaivetut ruumiit, ja tämän olisi toisaalta pitänyt tuoda vähän epäilyksiä miehen mieleen, että mistä tällaiset ruumiit ovat sitten peräisin. Mutta kysymyksiä ei kyselty.

Business is good

Burke ja Hare olivat keksineet siis erittäin kannattavan liikeidean. Kun muutamia viikkoja myöhemmin ensimmäisen ruumiin myymisen jälkeen vanhempi mies nimeltään Joseph tuli sairaaksi ollessaan majatalon vieraana, Burke ja Hare näkivät tässä tilaisuuden ja tukehduttivat miehen. Tapa, joka tuli heille ominaiseksi murhissa, oli se, että toinen istui uhrin rintakehän päällä ja toinen peitti uhrin nenän ja suun. Tätä alettiin kutsua toisen miehen nimen mukaisesti termillä ’burking’. Kuolintavasta ei jäänyt selkeitä jälkiä ruumiiseen. Tätä metodia he kuitenkin käyttivät mahdollisesti vasta seuraavan uhrin, Abigail Simpsonin, kohdalla. Kummallakaan miehellä ei ollut entuudestaan rikosrekisteriä tai minkäänlaista rikollista taustaa. Jotenkin ihmeellisesti he vain siis olivat löytäneet toisensa ja alkoivat yhteistuumin suorittaa murhia käytännössä elannokseen.

Miehet kenties ajattelivat, että tämän majatalon asukkaan Josephin kuolema nähtäisiin luonnollisena, kun tämä oli jo valmiiksi sairastunut. He saivat Knoxilta jälleen rahat ruumista vastaan. Josephin hautajaisia ei koskaan edes vietetty. Raha kulutettiin nopeasti – nopeammin kuin majatalon vieraita oli sairastuakseen. Miehet päättivät alkaa metsästää Edinburghin kaduilla.

He etsivät uhreiksi alkuun vanhoja ja köyhiä, sellaisia, joita heidän arvionsa mukaan ei herkästi kaivattaisi. Useiden uhrien kohdalla he olivat ensin juottaneet nämä humalatilaan kutsuen uhrit esimerkiksi kanssaan juomaan ja osin juottaneet uhreille väkisinkin alkoholia. Vuoden 1828 alussa he murhasivat kadulta mukaansa houkutteleman eläkeläisnaisen Abigail Simpsonin. He tarjosivat naiselle alkoholia ja lopulta tukehduttivat tämän. Nainen oli vasta saapunut Edinburghiin ja oli heti seuraavana päivänä joutunut henkirikoksen uhriksi.

Kaikkia seuraavia uhreja ei ole nimetty. Yksi majatalon asukkaista sairastui ja joutui siten uhriksi. Jokaisesta ruumiista he saivat samaisen maksun, 10 dollaria. Kauppa kävi hyvin. He alkoivat rikastua niin, että heidän piti keksiä peitetarinoita sille, miten he omistivat yhtäkkiä niin paljon rahaa. He väittivät esimerkiksi saaneensa perintörahaa.

Mary Patersonin katoaminen

Burke ja Hare onnistuivat murhiensa salailussa useiden kuukausien ajan, ja heistä tuli pikkuhiljaa hieman omahyväisiä menestyksensä suhteen ja sitä kautta myös varomattomia. Huhtikuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1828 he kutsuivat kaksi naista, Mary Patersonin ja Janet Brownin kotiinsa juomaan. Naisia kutsutaan lähteissä prostituoiduiksi, mutta ainakin Janet oli valottanut Maryn taustoja tätä pidemmälle. Mary oli ilmeisesti käymässä jonkinlaista koulua, joka oli tarkoitettu ihmisille, jotka olivat ’melkein rikollisilla poluilla’, mutta jotka halusivat muuttaa elämänsä suuntaa.

Illan aikana syntyi riita, jonka seurauksena Janet Brown lähti paikalta. Kun hän myöhemmin tuli takaisin, oli Mary Paterson kadonnut. Burke ja Hare olivat tappaneet naisen ja myyneet ruumiin jo eteenpäin. Mary Paterson oli onneksi tuttu kasvo monille alueen ihmisille, joten eräs opiskelija tunnisti tämän ruumiinavauksen aikana. Mary oli tunnettu kauneudestaan ja tämä oli ainakin yksi syy hänen tunnistettavuuteensa. Knox oli ilmeisesti myös haltioissaan naisen ulkonäöstä, sillä hän oli säilyttänyt naisen ruumista pidempään kuin muita ennen dissektiota ja oli kutsunut taiteilijoita maalaamaan naisen kauneuden muistiin. En tiedä, kuinka yleistä oli taiteilijana tuohon aikaan saada kutsu tulla tekemään potrettia kuolleesta ihmisestä.

Seuraavat miesten uhrit olivat Maryn jälkeen vähemmän tunnistettavia. He keskittyivät uhreihin, jotka eivät olleet aivan paikallisia, jotta eivät jäisi helposti kiinni, sillä Maryn kohdalla tämä oli ollut lähellä.

Pakka leviää

Kesäkuussa miehille uskotaan tulleen keskinäistä riitaa. Burke oli lomaillut kuukauden ajan, jolloin Hare oli jatkanut työtä yksinään ja piti itse ansaitsemansa rahat ominaan. Riita johti siihen, että Burke muutti Helen McDougalin kanssa pois majatalosta. Miesten yhteinen murhatyö kuitenkin jatkui tästä huolimatta.

Majatalossa vieraillut rouva Ostler joutui miesten uhriksi. Seuraavana he murhasivat Helen McDougalin serkun Annin. Erään kerran Burke lähestyi kahta poliisia, jotka taluttivat vahvasti humalassa olevaa naista. Burke väitti tuntevansa naisen ja sanoi voivansa saattaa tämän kotiin. Eräs paikallinen prostituoitu Mary Haldane ja hänen tyttärensä Peggy olivat seuraavia uhreja. Nämä ruumiit tunnistettiin jälleen anatomian oppitunnilla. Peggy oli tullut etsimään äitiään majatalosta joutuessaan itsekin uhriksi. Naapurit alkoivat huolestua kummankin naisen katoamisesta. Burken ja Haren rikokset tulisivat pian päätökseen, kun seuraavakin uhri tunnistettiin.

Lokakuussa 18-vuotias paikallisten tuntema mies James Wilson joutui Burken ja Haren uhriksi. Mies tunnettiin yleisesti nimellä Daft Jamie, joka tarkoittaa hassua tai hölmöä. Jamien tarinan yhteydessä puhutaan savantismista, joka terminä tarkoittaa yhdistelmää autismikirjon häiriötä tai kehitysvammaa sekä ilmiömäistä erikoislahjakkuutta kapealla alalla. Jamien kerrotaan osanneen laskea hämmästyttäviä laskuja. Hän osasi esimerkiksi kertoa, mikä viikonpäivä oli kyseessä, kun hänelle esitettiin mikä tahansa mennyt päivämäärä. Hän ansaitsi taidollaan pieniä palkintoja kaduilla. Hän oli tuttu näky kaupungin asukkaille, koska hän liikkui avojaloin ulkona ihmisten keskuudessa kaiket päivät. Hänen erikoislaatuisen käytöksensä vuoksi hän ei käynyt varsinaisissa töissä. Nykypäivänä miehen diagnoosina olisi kenties jokin autismikirjon häiriö tai kehitysvamma näiden niukkojen tietojen mukaan.

Burke ja Hare yrittivät tukehduttaa Jamien tutulla metodillaan, mutta vaikka he olivat huumanneet miestä valmiiksi alkoholilla, tämä taisteli vastaan ja miesten piti tappaa hänet väkivaltaisemmin kuin aiemmat uhrit. He antoivat tämänkin ruumiin Knoxille. Ruumis oli hyvin tunnistettava; Jamesilla oli esimerkiksi kampurajalat eli hänen jalkateränsä kääntyivät nilkoista sisäänpäin. Dissektiosalissa Knox tajusi tämän virheen ja väitti kaikille, että ruumis ei ollut Jamie Wilsonin. Jamien katoaminen oli kuitenkin huomattu ja hänen epäiltiin joutuneen vaikeuksiin tai jopa henkirikoksen uhriksi.

Kiinnijääminen

Poliisille oli ilmoitettu lokakuun aikaan Burken epäilyttävästä toiminnasta. Ilmeisesti naapurit olivat jopa epäilleet hänellä olevan ruumis asunnossaan. Poliisi alkoikin partioida Burken talon ulkopuolella, mutta tämä ei estänyt vielä viimeisten murhien suorittamista, sillä kaikkia rikoksia ei suoritettu Burken asunnolla.

Burken ja Haren viimeisin uhri oli Mary Docherty. Lokakuun viimeisenä päivänä eli Halloweenina hänet oli houkuteltu Burken kotiin sillä verukkeella, että Burke väitti heidän olevan mahdollisesti sukua, sillä kumpikin oli alun perin irlantilainen. Burke kutsui Haren paikalle ja he tappoivat naisen. He eivät vieneet naista heti paikalla Knoxille, vaan piilottivat ruumiin väliaikaisesti Burken sängyn alle. Ann ja James Gray asustivat Burken talossa, joka mitä ilmeisimmin toimi myös majapaikkana. He ihmettelivät Mary Dochertyn katoamista sekä sitä, että Burke vannotti heitä menemästä lähelle hänen sänkyään. Tämähän on tunnetusti paras tapa saada huomio kiinnitettyä juuri sinne, minne ei haluaisi. Grayt nimittäin löysivät Maryn ruumiin. Helen McDougal huomasi tämän ja yritti lahjoa pariskunnan hiljaiseksi. Grayt olivat kunnon kansalaisia ja menivät kutsumaan poliisin paikalle.

Helen McDougal ja Margaret Hare ottivat yhteyttä aviomiehiinsä, jotka tulivat siirtämään naisen ruumiin heti pois asunnosta ja veivät sen Knoxille. Poliisi tuli talolle vasta tämän jälkeen eivätkä he siis nähneet tätä ruumista. Joku oli vihjannut heille, että lääkäri Knox olisi tutkimisen arvoinen. Knoxin klinikalta he löysivätkin Maryn ruumiin arkusta. Maryn ruumis oli ainut Burken ja Haren uhreista, jonka poliisit koskaan tutkivat. He pidättivät hänen murhastaan epäiltynä Williamit Burken ja Haren sekä heidän vaimonsa Helenin ja Margaretin.

Kuulusteluissa he kertoivat kaikki erilaista tarinaa. Yleisöltä alkoi tulla kuitenkin täydentävää tietoa. Esimerkiksi Janet Brown tuli kertomaan Mary Patersonin katoamisesta. Haren talosta löytyi Marylle kuulunutta omaisuutta, samoin kuin Jamie Wilsonin ja Mary Dochertyn omaisuutta. Naapurit kertoivat myös miesten epäilyttävästä käytöksestä.

Maryn kuolinsyyksi todettiin tukehduttaminen, mutta ei ollut varmuutta, oliko se tahallista vai onnettomuus. Miehiä vastaan ei löydetty pitäviä todisteita. Tutkijat ehdottivat William Harelle, että tämä saisi immuniteetin, jos myöntäisi syyllisyytensä murhiin ja todistaisi Burkea vastaan. Ja näin Hare tekikin. Burke ja vaimonsa Helen saivat syytteen Madgy Dochertyn murhasta ja Burke sai lisäksi syytteet Mary Patersonin ja James Wilsonin murhista.

Harea ja Margaretia pidettiin vankeudessa oikeudenkäynnin ajan, mutta sen jälkeen he pääsivät vapaiksi ilman murhasyytteitä. Margaretin osallisuudesta murhiin on enemmän näyttöä; hän selkeästi tiesi tapahtumista. Helenin osallisuudesta tiedetään varmuudella paljon vähemmän. Hänen väitetään olleen siinä uskossa, että hänen miehensä oli ”vain” haudanryöstäjä. Vaikka murhia tunnustettiin 16, oli näyttöä vain edellämainittujen kolmen uhrin murhista, sillä heidän omaisuuttaan oli löytynyt tekijöiden hallusta.

Joulun viettoa oikeussalissa

1820-luvulla ihmiset viettivät joulua kovin eri tavoin. Burken ja McDougalin oikeudenkäynti oli jouluaattona Edinburghin parlamenttitalossa. Ihmiset parveilivat suurin joukoin oikeussalin ympärillä odottaen lopputulosta. Syytetyt kiistivät syyllisyytensä. Tuomiot jaettiin seuraavana päivänä eli joulupäivänä. Burke julistettiin syylliseksi ja hän sai kuolemantuomion. McDougalin kohdalla puolustus oli ehdottanut skotlantilaislaille ominaista termiä ’not proven’. Lain mukaan syytetty voitiin joko julistaa syylliseksi tai olla tuomitsematta, jolloin vaihtoehtoina oli ’not guilty’ eli syytön ja ’not proven’ eli todistusaineisto ei riitä tekijän tuomitsemiseen, mutta tätä ei voida täysin varmuudella julistaa syyttömäksikään. ’Not guilty’ ja ’not proven’ johtivat kumpikin samaan lopputulokseen eli vapauteen.

Burke eli vielä kuukauden tuomionsa saamisen jälkeen. Sinä aikana hän tunnusti 16 murhaa, jotka he olivat yhdessä Haren kanssa tehneet. Murhia saattoi olla kaiken kaikkiaan jopa 30.

Jamie Wilsonin äiti yritti syyttää vielä Harea erikseen murhasta, mutta miehen saama immuniteetti esti sen.

Knoxia ei koskaan kuulusteltu tapaukseen liittyen. Hänen maineensa oli siitä huolimatta pilalla, sillä hänet liitettiin murhatapauksiin ja kaikki tiesivät, kuka ruumiit oli saanut ja kuka niistä oli maksanut. Knox muutti muutaman vuoden kuluttua pois Edinburghista Lontooseen ja jatkoi siellä ammattiaan kuolemaansa saakka eli vuoteen 1862. Myös Helen McDougal painostettiin muuttamaan pois kaupungista. Hänen huhuttiin muuttaneen lopulta Australiaan, jossa hän olisi kuollut tulipalossa vuonna 1868 eli 40 vuotta myöhemmin. Margaret Hare pakeni Irlantiin, eikä hänestä ole kuultu sen koommin. William Hare vaihtoi nimensä Mr. Blackiksi, jotta pääsi pakenemaan kaupungista. Hänen ajatellaan päätyneen kerjäämään Lontoon kaduille, mutta hänet oli ehkä nähty Carlislen kaupungissakin.

Julkinen teloitus – ja julkinen ruumiinavaus

William Burken kuolemantuomion täytäntöönpano oli juhlallinen päivä. Kymmeniä tuhansia ihmisiä tuli katsomaan miehen hirttämistä 28. tammikuuta 1829. Ihmisjoukko vaati myös Haren ja Knoxin hirttämistä. Ihmiset hurrasivat, kun luukku Burken jalkojen alla avattiin. Kun Burken ruumis oli roikkunut puolisen tuntia, hänet irrotettiin köydestä ja vietiin Edinburghin yliopistolle. Viranomaiset päätyivät laittamaan miehen ruumiin näytteille, mikä oli hyvin harvinainen tapahtuma. Tunnelma ihmisten keskuudessa oli epävakaa ja ihmiset olivat hyvin kiinnostuneita kaikesta tapaukseen liittyvästä. Noin 25 000 ihmistä kävi katsomassa Burken ruumista. Muutama opiskelija onnistui viiltämään miehen ihosta pieniä palasia mukaansa ruumiin ollessa näytillä.

Burken ruumis päätyi lopulta dissektiopöydälle. Tämä oli osa hänen rangaistustaan. Hänelle tehtiin julkinen ruumiinavaus ja hänen luurankonsa säilytettiin avauksen jälkeen. Luuranko on tänäkin päivänä esillä Edinburghin yliopiston anatomian museossa. Burkesta jäi jälkeen myös kammottavampia muistoesineitä. Nimittäin joku oli päällystänyt hänen ihollaan pienen muistikirjan, lompakon ja nuuskarasian. Väitetty iholla päällystetty muistikirja on esillä Surgeon’s Hall -nimisessä museossa.

Jälkimainingit

Paikallisia lapsia peloteltiin pitkään Burken ja Haren muistoilla. Jos he eivät käyttäytyisi, heille kävisi samoin kuin miesten uhreille… Miesten asuttaman talon ohi kävellessä kulki kylmät väreet. Lasten ja aikuistenkin suusta kuultiin useita eri versioita alun runonpätkästä.

Burken ja Haren tapauksesta seurasi myös jotain hyvää. Vuonna 1832 lanseerattiin Anatomy Act, jonka mukaan kaikki dissektioissa käytettävät ruumiit tulisi ottaa sairaalassa kuolleista potilaista ja vain, jos ruumiita ei muuten tultu kuoleman jälkeen hakemaan. Lisäksi henkilö saattoi itse testamentata ruumiinsa yliopistolle tutkimuskäyttöön. Tämän jälkeen ruumiinryöstö ja sen ympärillä käynyt kauppa alkoi kuihtua kokoon.

180 vuotta tapahtuneen jälkeen eli vuonna 2009 tehtiin yllättävä löytö. Argyllin kaupungissa, Skotlannissa, sijaitsee Inverajayn vankila, jonka varastohuonetta siivotessa löytyi kaksi kipsivalosta, jotka esittivät Burken ja Haren kasvoja. Lisäksi löytyi hirttosilmukka. Haresta oli tehty tällainen valos oikeudenkäynnin aikana ja Burkesta tämän kuoleman jälkeen. Jäi kuitenkin mysteeriksi, miten nämä kipsimaskit olivat päätyneet tuohon vankilaan, sillä se ei ollut se vankila, jossa miehet olivat lusineet. Tuossa vankilassa ei myöskään ollut koskaan hirtetty ketään, joten hirttosilmukan löytyminen oli myös kummallista. Kipsivalokset päätyivät aiemmin mainittuun Surgeon’s Hall museoon. Pääset katsomaan kipsivaloksia ja muistikirjaa tästä: https://surgeonshallmuseums.wordpress.com/2016/01/25/burke-and-hare/ (luettu 8.11.2020)

Lähteet:

https://www.darkhistories.com/burke-hare-the-westport-murders/ (luettu 8.11.2020)

https://www.undiscoveredscotland.co.uk/usbiography/b/burkeandhare.html (luettu 8.11.2020)

https://www.crimeandinvestigation.co.uk/crime-files/burke-and-hare (luettu 8.11.2020)

https://www.theguardian.com/artanddesign/2009/feb/01/burke-hare-masks (luettu 8.11.2020)

http://burkeandhare.com/bhhome.html (luettu 8.11.2020)

https://archive.org/details/b20443304/page/n9/mode/2up (luettu 8.11.2020)

https://www.gutenberg.org/files/41380/41380-h/41380-h.htm (luettu 8.11.2020)

https://pennpress.typepad.com/pennpresslog/2009/10/index.html (luettu 9.11.2020)

https://archive.org/stream/burkehare00burk#page/257/mode/1up

Bailey, Brian; Burke and Hare: The Year of the Ghouls; Mainstream Publishing (Edinburgh) Ltd; 2002

https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001 (luettu 10.11.2020)

What’s up London?

Oli hyytävän kylmä sää helmikuussa 1983 Lontoon Muswell Hillin asuinalueella. Kaupunginosa oli sekoitus urbaania katukuvaa ja avarampaa metsäisempää aluetta. Näkymää hallitsivat suuret paritalot, mutta osoitteessa 23 Cranley Gardens sijaitsi naapureitaan rähjäisempi useaksi pikkuasunnoksi pilkottu kerrostalo. Talon omistaja asui Intiassa ja vuokralaiset elivät omaa elämäänsä tuntematta toisiaan. Talon asukkaat olivat närkästyneitä, kun heidän viemärinsä eivät vetäneet kunnolla. Ensin olivat menneet tukkoon käsipesualtaat ja sen jälkeen vessapöntöt. He soittivat 3. helmikuuta Dyno-Rod -nimiselle firmalle, joka tuli tutkimaan tukosta. Ensimmäisellä kerralla mitään ei selvinnyt, mutta putkimiehet palasivat 9. helmikuuta toiselle käynnille. Viemärit olivat täynnä harmahtavia lihan ja luiden palasia, jotka vaikuttivat olevan tukoksen syynä. He eivät pystyneet erottamaan, mistä liha oli peräisin, joten he näkivät parhaaksi kutsua poliisin paikalle tutkimaan, ennen kuin he poistaisivat palaset putkista.

Poliisi kurkisti kadulla sijaitsevaan viemäriaukkoon ja totesi heti, että oli oikea päätös kutsua heidät tutkimaan asiaa. He nostivat viemäristä palan harmahtavaa ainetta ja lähettivät sen laboratorioonsa. Vain tuntia myöhemmin patologi totesi epäilykset oikeiksi: kyseessä oli ihmisen lihaa.

Poliisit palasivat Cranley Gardensiin ja päättelivät talon ylimmän kerroksen asunnon viemärin johtavan kyseiseen kohtaan. He kyselivät talossa asuvilta naapureilta, kuka siellä asui. Naapurit kertoivat, että siellä asuva mies oli erikoinen ja oli aiheuttanut usein huolta naapureissa. Mies oli 37-vuotias Dennis Nilsen, jolla oli vielä työpäivä kesken työvoimatoimiston virkailijana, mutta naapurien mukaan hän palaisi pian. Poliisit lämmittelivät käsiään hyytävässä ulkoilmassa ja lopulta menivät talon eteiseen odottamaan Dennis Nilsenin saapumista. Iltapäivän päätteeksi hoikka, mustahiuksinen mies astui ovesta eteistilaan ja vastasi poliisien katseisiin tyynesti. Hänellä oli ylisuuret silmälasit ja käytännöllinen asu ja hän näytti hyvin tavalliselta. Poliisit kysyivät heti, mitä mies tiesi viemäreistä. Mies vastasi rauhallisella skottiaksentillaan, että mistä lähtien poliiseja on kiinnostanut ihmisten viemäriputket.

Poliisit pyysivät, että he jatkaisivat keskustelua yläkerran asunnossa. Kolme poliisia ja Dennis suuntasivat asunnolle, jossa poliisit kertoivat ihmisen jäänteistä, jotka he olivat löytäneet putkista. Dennis huudahti kauhistuneena, mutta poliiseja ei kiinnostanut miehen esitys. Asunnossa oli järkyttävä ja läpitunkeva löyhkä. He kysyivät, missä loput ruumiista oli. Dennis johdatti poliisit edelleen tyynenä vaatekaapilleen, avasi sen paljastaen sisällön. Kaapin lattialla oli jätesäkkejä, joissa oli paloiteltuja ihmisruumiin osia. Hän sanoi haluavansa jatkaa keskustelua poliisiasemalla.

Poliisiautossa matkalla Hornseyn poliisiasemalle eräs poliiseista kysyi, mitä mies halusi kertoa heille. Oliko hän kenties tappanut kaksi ihmistä? Dennis vastasi: viisitoista tai kuusitoista neljän vuoden aikana.

Lapsuus

Dennis Nilsen syntyi pieneen skotlantilaiseen kalastajakaupunkiin Fraserburghiin vuonna 1945. Samoissa pienissä ja ahtaissa asuintiloissa asuivat Dennisin isovanhemmat, äiti ja veli. Dennis koki kotinsa kylmäksi, uskonnolliseksi ja välinpitämättömäksi. Hän kuvasi, kuinka hänestä tuntui, että hänen ollessaan vauva, häntä hoidettiin rutiininomaisesti ja suorituspainotteisesti vailla aitoa välittämistä. Dennis koki syntyneensä erilaiseksi – poikkeavaksi.

Fraserburgh eli kalastuksella ja ilmapiiri oli kova ja brutaali, kuten oli alakin. Kylmyys leimasi koko kaupungin tunnelmaa. Talot keskustassa olivat harmaita, viktoriaanisia ja näyttivät kiviseinäisiltä vankiloilta. Kylmä suolainen tuuli puhalsi ja lokit kirkuivat, kauniin paikasta teki vain keväinen aurinko, joka paljasti upeat maisemat ympärillä. Ihmiset kaupungissa tunsivat olevansa eristäytyneitä ja myöhemmin kaupunkia on kutsuttu Skotlannin heroiinipääkaupungiksi. Kaikki tämä vaikutti nuoreen Dennisiin hänen kertomansa mukaan; ei ollut helppoa kasvaa henkisen ja fyysisen kylmyyden keskellä. Kaupungin asukkaat kuvailivat, miten Dennis vaikutti siltä, että hänen aivoissaan oli syntyessään jo jotain vialla.

Dennisin äiti Betty Whyte oli nuorena kaunis ja käänsi monien kaupungissa käyvien sotilaiden päät toisen maailmansodan aikaan. Eräs norjalainen kersantti Olav Nilsen pelasti Bettyn kerran epätoivotulta huomiolta ja alkoi itse tapailla nuorta 21-vuotiasta kaunotarta. Pari meni parin kuukauden kuluttua naimisiin vuonna 1942 ja asiat alkoivat mennä heti epätoivottuun suuntaan. Olav etsi jotain jännittävämpää eikä kiinnostunut tasaisesta perhe-elämästä. Hänen sotilasuransa vaihtui työhön tupakkatehtaassa ja hän alkoi juoda alkoholia reippaammin. Betty asui vanhempiensa kanssa ja hänen ja Olavin hataralla pohjalla seisovasta suhteestaan huolimatta Betty sai kolme lasta Olavin kanssa. Lapsista keskimmäinen oli Dennis Nilsen, nuorin oli Sylvia ja vanhin Olav Junior. Lapset eivät kiinnostaneet Olavia juuri ollenkaan, hän oli korkeintaan osoittanut hieman kiinnostusta esikoisensa elämään.

Dennis oppi myöhemmin, ettei hänen isänsä sukunimi ollut oikeasti Nilsen, vaan tämä oli keksinyt nimen Skotlannin seikkailujaan varten. Tämä vaikutti osaltaan Dennisin heikkoon identiteetin muodostumiseen. Myöhemmin hän epäili, että sisaruksilla olisi eri isät, kuin esikoisella Olav Juniorilla. Olav Senior oli vaatinut avioeroa kuopuksen Sylvian syntymän jälkeen väittäen Bettyn olleen uskoton. Dennis koki, että sisaruksia oli kohdeltu eri tavoin lapsina, mikä voisi selittyä eri isillä.

Hänen suhteensa omaan äitiinsä oli aina ristiriitainen. Hän kaipasi aina vastauksia, mutta hänestä tuntui, että äiti pimitti aina tietoa. Dennis epäili jopa, että hän olisi syntynyt äitinsä raiskauksen seurauksena, minkä vuoksi äidin oli ollut vaikea osoittaa kiintymystä häntä kohtaan. Dennisillä oli useita teorioita, miksi hänen lapsuutensa ympäristö oli ollut niin kylmä. Yksi perheenjäsen oli kuitenkin hänelle läheinen: eli hänen isoisänsä, joka oli kalastaja. He viettivät paljon aikaa yhdessä ihan kahdestaan. Kun perheen naiset riitelivät ja kinastelivat, toimi isoisä rauhallisena kalliona, joka loi tyyneyttä ympärilleen.

6-vuotiaalle Dennisille kerrottiin hyvin arkipäiväiseen sävyyn, kun hänen isoisänsä oli kuollut yllättäen merellä sydänkohtaukseen. Kukaan ei tarjonnut hänelle emotionaalista tukea ja Dennis pitää tätä tapahtumana yhtenä suurena käännekohtana lapsuudessaan. Hän kertoi traumatisoituneensa isoisänsä näkemisestä arkussa eikä hän tuolloin ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut ja mitä kuoleminen edes tarkoitti.

Nuoruudesta aikuisuuteen

Hänen äitinsä meni lopulta uusiin naimisiin ja sai uuden miehensä kanssa neljä uutta lasta. Dennis koki jäävänsä entistä enemmän huomiotta ja yksin. Dennis Nilsen tiedosti jo teini-ikäisenä olevansa homoseksuaali, mutta ei vielä lähestynyt muita miehiä. Hän ei ollut koskaan täysin sinut seksuaalisen suuntautumisensa kanssa. Hän koki epävarmuutta ympäristössä, joka paheksui homoseksuaalisuutta.

16-vuotiaana Dennis värväytyi armeijan palvelukseen ja hänestä tuli kokki, joka toimi teurastajana armeijan catering-joukoissa. Kun hän lähti armeijasta vuonna 1972, hän alkoi kouluttautua poliisiksi, mutta päätyi jo vuoden kuluttua töihin työvoimatoimistoon. Vaikka Dennis jätti poliisiopinnot kesken, hän ehti viettää aikaa ruumishuoneilla ja nähdä vainajia, joille oli jo tehty ruumiinavauksia, ja häntä kiehtoivat nämä näyt suuresti. Hän kehitti erikoisen kiinnostuksen kuolemaan. Hän otti itsestään kuvia, joissa oli meikannut luodin reikiä kasvoihinsa. Poikaystäviään hän komensi usein esittämään hänelle kuollutta.

Ensimmäisen kerran hän oli tekemisissä poliisin kanssa vuonna 1973, kun hänen työnsä kautta tapaamansa David Painter väitti Dennisin ottaneen hänestä kuvia, kun tämä oli nukkunut. Dennisiä kuulusteltiin, mutta hänet vapautettiin ilman syytteitä. Pari vuotta myöhemmin vuonna 1975 Dennis asui kahden vuoden ajan David Gallichan -nimisen miehen kanssa asunnossa Melrose Avenuella pohjoisessa Lontoossa. David kielsi heidän olleen suhteessa toistensa kanssa. Hänen muutettuaan pois Dennis eli yksinäisyydessä ja alkoholisoitui. Hän kävi säännöllisesti töissä ja työkaverit kuvasivat häntä ajoittain röyhkeäksi ja vaikka tämä oli usein hiljainen ja omissa oloissaan, hän kiihtyi puhuessaan politiikasta ja puolusti mielipiteitään kiihkeästi. Vajaan kahden vuoden kuluessa hänestä tulisi tappaja.

Poliisikuulusteluissa

Dennis Nilsen oli aavistellut jäävänsä ennen pitkää kiinni. Kun poliisit olivat häntä vastassa helmikuisena iltapäivänä, Dennis oli valmis kertomaan kaikista tekemistään murhista. Ja puhetta riitti. Hän tunnusti yksityiskohtaisesti poliiseille kaiken ja analysoi tarkkaan lapsuuttaan ja murhanhimoon vaikuttaneita seikkoja. Hän kirjoitti kymmeniä muistikirjoja vankeutensa alkuaikoina ja myöhemmin halusi julkaista omaelämäkerrallisen kirjansa siinä varsinaisesti onnistumatta.

Dennis oli murhannut kolme nuorta miestä Cranley Gardensin asunnossaan ja ainakin 12 muuta edellisessä asunnossaan Melrose Avenuella. Vaatekaapista löytyneissä muovipusseissa oli pari viikkoa sitten kadonneen Steven Sinclairin paloiteltu ruumis. Dennis oli käyttänyt liedeltä löytynyttä kattilaa päiden keittämiseen ja muun muassa siksi asunnossa haisi niin hirveälle. Poliiseille kävi pian selväksi tapauksen laajuus ja kammottavuus.

Steven oli ollut tyypillinen Dennisin uhri. Nuori 20-vuotias vaalea mies vailla perhekytköksiä oli karannut uuteen kaupunkiin uuden elämän perässä. Steven oli syntynyt äpäränä ja lähtenyt rikollisille poluille heti, kun mahdollista. Hänet oli adoptoitu vauvana ja sen jälkeen hän oli sijoitettuna useammassakin paikassa ongelmakäytöksen vuoksi. 18-vuotiaana hän oli huumeriippuvainen, pyromaani ja opportunistinen rikollinen. Hän oli matkustanut Skotlannista Lontooseen ja jäänyt pian kiinni varkaudesta ja oli joutumassa oikeuteen lähipäivinä, kun hän tapasi Dennisin.

Dennis ehdotti, että he menisivät hänen asunnolleen juomaan lisää alkoholia. Dennis kertoi asunnon tapahtumista kahden erilaisen tarinan, mutta tiedetään ainakin se, että Steven oli käyttänyt asunnossa suonensisäisiä huumeita ja Dennis oli kuristanut tämän solmiolla. Hän ei ensin kertonut muistavansa tästä tapahtumasta mitään, mutta myöhemmin kuvaili kirjoituksissaan hyvinkin tarkasti, miten tapahtumat etenivät. Kun Steven oli kuollut, Dennis riisui miehen ja vei tämän kylpyyn, jossa pesi ruumiin. Tämän jälkeen hän makasi sängyllä ruumiin vieressä ja ihaili heidän kuvajaistaan peilistä, kunnes nukahti. Murhan jälkeen hän jatkoi normaalia elämäänsä ja kävi töissä. Viikko Stevenin kuoleman jälkeen hän kuuli naapureilta, miten putket olivat alkaneet mennä tukkoon. Dennis oli alkanut hävittää kerrostaloasunnossaan tappamia ihmisiä paloittelemalla heidät, keittämällä lihat niin, että ne tulivat pehmeiksi ja huuhtomalla ne viemäristä.

Viikko ennen kiinnijäämistään Dennis alkoi aavistella, että jäisi pian kiinni. Hän vaikutti naapurien mielestä tavallista kireämmältä. Dennis oli ostanut ilmanraikastimia ja siivousvälineitä ja yritti kuumeisesti hävittää asunnon hajuja ja ruumiinosia, ettei jäisi kiinni. Hän joutui juomaan runsaasti alkoholia paloitellessaan ruumiita, ja siksikin työ oli hidasta, sillä jossain vaiheessa hän oli niin humalassa, että joutui odottamaan seuraavaan päivään jatkaakseen työtään. Hän pelkäsi veren näkemistä ja oli aina helpottunut, kun muutaman päivän kuolleena olleet ruumiit eivät sotkeneet niin paljon kuin hän pelkäsi. Steven oli kuitenkin viimeisin Dennisin viidestätoista uhrista ja murhat olivat alkaneet neljä vuotta aiemmin.

Miten murhat alkoivat?

Dennis Nilsen oli viettänyt aikaansa pohjoisen Lontoon homopubeissa, ja joissakin niistä hän oli tavannut 14-vuotiaan Steven Dean Holmesin vuoden 1978 joulukuussa. Steven oli päässyt pubiin tekaistulla henkilöllisyystodistuksella. He ryyppäsivät yhdessä ja Dennis houkutteli pojan asunnolleen Melrose Avenuelle. He harrastivat seksiä yhdessä ja Steven jäi yöksi asunnolle. Aamulla Dennis alkoi pelätä fantasiansa loppumista. Häntä kalvoi menettämisen pelko ainoan rakkaan ihmisen eli isoisänsä menettämisen jälkeen, tai näin hän ainakin asian ilmaisi kuulusteluissa ja kirjoituksissaan. Hän pelkäsi kiintymyksensä kohteen menettämistä niin paljon, että keksi keinon pitää heidät aina lähellään. Hän alkoi kuristaa Steveniä ja tämä menetti tajuntansa. Steven ei ollut vielä kuollut, joten Dennis haki vesisaavin ja piteli Stevenin päätä veden alla, kunnes tämä oli kuollut. Stevenillä ei ollut mukanaan kuin oma kotiavaimensa, joten Dennis ei saanut tietää pojan nimeä. Stevenin perheellä ei ollut mitään vihjeitä pojan olinpaikasta ja hänen äitinsä kuoli myöhemmin tietämättä mitään Stevenin kohtalosta. Dennis muisti ensimmäisen uhrinsa ulkonäön ja myöhemmin poliisien näyttäessä hänelle kuvaa kadonneesta Steven Holmesista, Dennis tunnisti tämän. Hän oli säilyttänyt Stevenin ruumista seitsemän kuukautta lattialautojen alla, ennen kuin hävitti ruumiin takapihallaan polttamalla.

Tasan vuotta myöhemmin Dennis tapasi seuraavan uhrinsa, kanadalaisen turistin Kenneth Ockendonin. He olivat kierrelleet kaupunkia yhdessä ja juoneet alkoholia, ja kierros oli päättynyt Dennisin asunnolle. Dennis koki jälleen hylätyksi tulemisen pelkoa ja kuristi miehen sähköjohdolla. Hän käsitteli ruumista samoin eli pesi sen ja seurusteli sen kanssa pitäen sitä elävänä ihmisenä. Dennis harrasti uhriensa kanssa nekrofiliaa ja otti valokuvia alastomista uhreistaan. Kennethin ruumista hän säilytti lattialautojen alla, mutta otti ruumiin aina ajoittain seurakseen istumaan.

Kolme kuukautta myöhemmin hän tappoi 16-vuotiaan kodittoman nuoren miehen Martyn Duffeyn. Hän piti ruumista kahden viikon ajan vaatekaapissaan, ennen kuin siirsi tämä Kennethin ruumiin viereen lattialautojen alle.

Seuraavat kaksi uhria olivat 27-vuotias Billy Sutherland ja 23-vuotias Malcolm Barlow. Malcolm oli epileptikko, jolle Dennis oli soittanut ambulanssin, ja joka joutui Dennisin uhriksi tullessaan kiittämään tätä tapahtuman jälkeen.

Vuoden 1981 syyskuuhun mennessä Dennis oli murhannut samalla kaavalla jo kaksitoista miestä, mutta muita uhreja ei ole pystytty nimeämään. Uhreiksi oli valikoitunut kodittomia ja työttömiä ihmisiä, joilla ei ollut paljon, jos ollenkaan ihmisiä katsomassa heidän peräänsä ja huolestumassa, jos he katosivat. Dennisiä ei myöskään kiinnostanut tietää uhriensa nimiä, joten hänkään ei pystynyt tarjoamaan tämän enempää yksityiskohtia. Hän kertoi päästäneensä osan uhreistaan myös pakoon. Ainakin seitsemän miehen kohdalla hän kertoi heränneensä transsimaisesta tilasta kuristaessaan miehiä, mutta päästäneensä heidät tekonsa tajuttuaan menemään. Hän hävitti ruumiit ensin paloittelemalla ne keittiön lattialla veitsellä. Osan ruumiinosista hän oli vain haudannut puutarhaan. Osaa torsoista hän säilytti jonkin aikaa matkalaukuissa, ennen kuin poltti ne takapihallaan. Osan kalloista hän keitti irrottaakseen lihat luusta.

Melrose Avenue vaihtui Cranley Gardensiin

Loppuvuonna 1981 hän muutti Melrose Avenuelta Cranley Gardensiin. Uusi asunto oli kerrostalon ylin kerros eikä hänellä siten ollut enää puutarhaa, jossa voisi hävittää ruumiit, joten hän siirtyi paloitteluun ja turvautui viemäreihin. Hänen uhreikseen joutuivat John Howlett ja Archibald Graham Allan sekä viimeisenä Steven Sinclair.

Dennisille kuolema ei ollut kaiken loppu, vaan pikemminkin seikkailun alku. Hän ei nähnyt kuolemaa kuolemisena, vaan hänen uhrinsa elivät hänen mielestään hänen kanssaan kuolemansa jälkeen. Dennis pesi huolellisesti uhriensa ruumiit ja piteli niitä hellävaraisesti. Hän nukkui niiden vieressä, söi niiden kanssa ja satunnaisesti myös tyydytti halujaan ruumiiden kanssa. Hän kertoi kokeneensa saavuttavansa uhrien kanssa hengellisen yhteyden tällä tavoin, kun he kokivat asioita yhdessä. Häntä kiinnosti tutustua näihin miehiin vasta heidän ollessaan kuolleita. Hän loi toisenlaisen maailman, joka oli hänelle kaunis ja unenomainen ja hän koki olevansa eri ihminen tässä maailmassa. Hän loi taidemuodon, kuvan ihannemiehestään ja piti uhria liikkumattomana muusanaan tässä projektissa. Myöhemmin hän jopa yritti selittää jonkinlaista syyntakeettomuutta tällä verukkeella, että hän oli riippuvainen kauniista maailmastaan ja muuttui alkukantaiseksi ja unenomaiseksi ihmiseksi, joka suoritti murhat. Hän kuvaili tiedostaneensa maailmansa vaarallisuuden muille ihmisille, he kun joutuivat kuolemaan tullakseen osaksi sitä.

Oikeudenkäynti ja tuomio

Dennis Nilsenin oikeudenkäynti alkoi lokakuussa 1983. Hän oli myöntänyt viidentoista ihmisen murhat, mutta koska osaa uhreista oli vaikea tunnistaa tarkasti, häntä syytettiin lopulta vain kuudesta murhasta ja kahdesta murhan yrityksestä. Eräs oikeudessa syyttäjän puolella todistanut oli 21-vuotias Carl Stottor, joka kertoi, miten oli täpärästi välttänyt Dennisin uhriksi joutumisen. Carl oli Dennisin tavattuaan pakenemassa onnettomasta suhteestaan, ja Dennis oli kohdellut häntä ystävällisesti. He nauttivat paljon alkoholia ennen siirtymistä Dennisin asunnolle Cranley Gardensiin. He menivät nukkumaan asunnolla ja Carl heräsi yöllä kuristamiseen, mutta Dennis selitti asian miehen herätessä parhain päin, että tämä oli vain sotkeutunut vetoketjuunsa. Carl nukahti tai sammui uudelleen ja pian heräsi siihen, että hänen päänsä oli veden alla. Dennis selitti myöhemmin veden tulleen siitä, että Dennis oli yrittänyt herättää miestä heittämällä vettä tämän kasvoille. Carl oli osin puoliunessa eikä ilmeisesti ymmärtänyt olleensa sillä hetkellä vaarassa, sillä nukkui vielä aamuun asti, jolloin Dennis saattoi hänet metrolle.

Dennis vastasin syytteisiin olevansa syytön alentuneen syyntakeisuuden vuoksi. Syyte nojasi vahvalla pohjalla, sillä Dennis oli tunnustanut murhat. Tunnustuksen ääneen lukeminen oikeudessa kesti neljä tuntia. Lisäksi syyttäjällä oli hyvät todistajat, sillä Carl Stottorin lisäksi Paul Nobbs ja Douglas Stewart todistivat Dennisiä vastaan. Heitä kaikkia oli yritetty kuristaa ja he olivat päässeet pakoon. Asunnosta oli löytynyt runsaasti fyysisiä todisteita murhista.

Puolustus nojasi kahden psykiatrin, Dr. James MacKeithin ja Dr. Patrick Gallweyn lausuntoihin, joiden mukaan Dennisin ajatukset ja teot eivät vastanneet toisiaan. He kertoivat miehen vaikeasta lapsuudesta, kyvyttömyydestä osoittaa tunteitaan ja identiteetin häiriöstä, jotka johtivat alentuneeseen vastuuseen. Ristikuulustelussa MacKeith kuitenkin veti lausuntonsa takaisin. MacKeith vaikutti syyttäjän mielestä päättämättömältä Dennisin diagnoosin suhteen, sillä tämä oli luetellut runsaasti erilaisia psykoottistasoisia tiloja, joiden ominaisuuksia Dennisillä vaikutti olevan. Lisäksi suuri osa hänen havainnoistaan perustui Dennisin itse kertomiin asioihin esimerkiksi omasta lapsuudestaan, kun kuitenkin tutkinnan ja oikeuskäsittelyn aikana todettiin useaan kertaan, että Dennis valehteli sujuvasti ja muutti tarinaansa mielivaltaisesti. Monet Dennisin toimet osoittivat hänen olleen järkevässä ja suunnitelmallisessa mielentilassa. Gallwey esitti Dennisillä olleen skitsoideja häiriöitä ja että tämä oli kykenemätön suunnitelmallisuuteen, mutta lääkärin lausunto oli niin monimutkainen ja tekninen, että tuomari kyseenalaisti sen. Gallwey esitti Dennisin kärsineen persoonallisuuden kehityshäiriöstä, mutta tämän älykkyydessä ei ollut poikkeavaa. Hän esitti rajatilapersoonallisuuden selittävän miehen mustavalkoista ajattelua ja äärimmäisyyksiin menevää käytöstä.

Syyttäjän kutsuma psykiatri Dr Paul Bowden oli ainoana kolmesta lääkäristä viettänyt aikaa Dennisin kanssa tutkien ja haastatellen tätä. Hän oli myös haastatellut Dennisin tunteneita ihmisiä, kuten työkavereita ja aiempaa kumppania David Gallichania. Hänen mukaansa mies oli manipulatiivinen ja mieleltään poikkeava, mutta kuitenkin vastuussa teoistaan. Hänellä ei vaikuttanut olevan mielenterveyden häiriötä, vaan hänen halunsa olivat poikkeavia ja hän hämäsi ihmisiä vaikuttaakseen siltä, ettei voinut itselleen mitään. Dennis oli jatkuvasti korjannut kertomiaan kokemuksia lapsuudestaan ja siten yrittänyt vaikuttaa kaltoinkohdellummalta kuin ehkä oli todellisuudessa ollut. Hän ehdotti Dennisin kokevan syyllisyyttä omasta seksuaalisuudestaan ja tämän oikeuttavan siten pahat tekonsa. Hän ei uskonut puolustuksen psykiatrien tavoin dissosiaatioon eli henkilön mielen erottautumiseen todellisuudesta, sillä Dennisin muistelmat tapahtumista olivat niin tarkkoja ja yksityiskohtaisia, ettei tämä voinut olla tekojen aikaan niin sanotusti ”poissa itsestään”. Paul Bowden ei myöskään uskonut, että Dennisin isoisän kuolemalla oli ollut niin suurta vaikutusta tähän kuin tämä väitti.

4. marraskuuta tuomari hyväksyi valamiehistön enemmistön päätöksellä syyllisen tuomion. Dennis sai aluksi elinkautisen tuomion, josta hänen täytyisi suorittaa ehdottomassa vankeudessa vähintään 25 vuotta. Myöhemmin tuomio muuttui täydelliseksi elinkautiseksi. Hänet tuomittiin Kenneth Ockendonin, Martyn Duffeyn, William Sutherlandin, Malcolm Barlow’n, John Howlettin ja Steven Sinclairin murhista.

Aftermath ja History of a Drowning Boy

Dennis ehti suorittaa elinkautisestaan 34 vuotta ennen kuolemaansa 72-vuotiaana Full Suttonin vankilassa Yorkissa. Hän oli rauhallinen, joskin eristäytyvä vanki ja toistuvasti kieltäytyi terveydenhuollon palveluista. Hän oli ennen kuolemaansa toukokuussa 2018 vaikuttanut kalpealta ja huonovointiselta. Hän taipui kaksin kerroin kivusta, mutta kun hänen pulssinsa ja verenpaineensa todettiin normaaleiksi, hän palasi vapaaehtoisesti selliinsä, josta hänet myöhemmin löydettiin huonossa kunnossa ulosteiden keskeltä. Ensiavun paikalle saamisessa oli viiveitä, joka vankilan mukaan liittyi osaltaan Dennisin haluttomuuteen olla tutkittavana. Hänen saamansa hoidon todettiin myöhemmin olleen vastaavaa, kuin mitä kuka tahansa muu olisi saanut samassa tilanteessa. Ensihoidon tullessa paikalle hänen vatsallaan havaittiin sykkivä massa, joka sairaalassa paljastui puhjenneeksi vatsa-aortan pullistumaksi. Hänet leikattiin heti, mutta hän kuoli kaksi päivää myöhemmin verenvuodon ja leikkauksen aiheuttamaan rasitukseen. Hänen kuolinsyykseen todettiin verenvuodon lisäksi keuhkoveritulppa.

Cranley Gardensin asunnon liesi päätyi myöhemmin Scotland Yardin Black Museumiin eli rikosmuseoon näytille. Museossa on esillä rikollisiin liittyviä esineitä, ja poliisit käyttävät sitä opiskellessaan rikollisten mieltä. Museo ei ole julkinen.

Dennis Nilsenin tapauksesta tekee erikoisen ja monimutkaisen hänen kiinnijäämisensä jälkeinen käytös. Dennis kirjoitti satoja esseitä kertoen elämästään ja teoistaan ja spekuloiden omaa psykologiaansa. Hän muutti tarinaansa jatkuvasti ja kertoi eri ihmisille erilaisia versioita. Hän paranteli itsestään antamaansa kuvaa ja veti välillä lausuntojaan takaisin. Koko vankeusaikansa hän pyrki olemaan yhteydessä ulkomaailmaan. Hän oli kirjeenvaihdossa toimittajien kanssa. Hän pyrki kirjoittamaan omaelämäkertaa, jota hän tuotti tuhansia sivuja. Kirjan nimeksi tulisi History of a Drowning Boy. Hän tarjosi kirjaa useille kustantajille. Kun viranomaiset tajusivat, mitä hän yritti tehdä, he pyrkivät estämään kirjan julkaisun. He pitivät kirjaa tarpeettomana, jos Dennis keräsi sillä vain kuuluisuutta itselleen ja tekemilleen kauheuksille. Lisäksi kirjan sisältöä pidettiin liian pornografisena.

Dennisin elämäkertakirjailija oli nimeltään Brian Masters. Toinen kirjailija, jonka kanssa Dennis oli tiiviisti yhteydessä, oli Russ Coffey. Russin kirjaa Conversations with Britain’s Most Evil Serial Killer on käytetty suuresti tämän kirjoituksen taustamateriaalina. Russ kertoi lukeneensa artikkelin Dennisin kirjoittamasta käsikirjoituksesta ja ottaneensa yhteyttä häneen uuden tarinan toivossa. Hän jäi kirjeenvaihtoon Dennisin kanssa ja ihmetteli, kuinka mukavalta ja huumorintajuiselta tämä vaikutti kirjeissään verrattuna siihen, millainen tämä todellisuudessa oli ollut.

Russ oli yksi neljästä ihmisestä, joka oli päässyt lukemaan History of a Drowning Boyn käsikirjoituksen. Hän pyrki omassa kirjassaan luomaan Dennisistä mahdollisimman puolueettoman kuvan. Dennisin sana ei ollut kaikkein luotettavin tämän selittäessä kaiken parhain päin. Hän oli kertonut Brian Mastersille nauttineensa tappamisesta, mutta myöhemmin muuttanut lausuntoaan tästä kirjoittaessaan Russ Coffeylle syvällisemmän tulkinnan motiiveistaan. Hän väitti olleensa paineistettu sanomaan niin ja halusi tarjota kirjailijalleen eli Brian Mastersille yksinkertaisen lopun ja että Dennis itse yritti vain löytää jonkinlaisen selityksen teoilleen. Russ piti Dennisin selostusta lähinnä välttelevänä. Dennis oli luomassa itsestään narratiivia hyljeksittynä ja emotionaalisesti riistettynä lapsena, josta kasvoi aikuisena yksinäinen susi, joka oli yksinkertaisesti kasvanut kieroon. Hän ei ottanut vastuuta teoistaan. Brian Masters kirjoitti Dennis Nilsenistä kirjan nimeltään Killing for Company vuonna 1986. Dennisin omaa käsikirjoitusta History of a Drowning Boy ei ole koskaan julkaistu.

–

Monet muutkin ovat yrittäneet vuosien saatossa ottaa selkoa Dennis Nilsenin ajatuksista ja motiiveista, mutta ne ovat jääneet suurimmaksi osaksi yrityksiksi. Dennis itse oli kuitenkin ilmaissut tappaneensa ihmisiä seurakseen. Hän eli ruumiiden kanssa, kunnes niiden hajoaminen kävi hajun perusteella sietämättömäksi. Monet kritisoivat Dennisin, kuten monen muunkin sarjamurhaajan tarinan kohdalla, miksi heidän tarinansa ansaitsevat tulla kuulluiksi. Dennis eli kuin kuka tahansa normaali työssäkäyvä ihminen 1980-luvun Lontoossa eikä kukaan voinut aavistaa, mitä hän vapaa-aikanaan puuhaili. Siinä on ehkä vastaus kysymykseen. Näiden henkirikoksiin syyllistyneiden mielen liikkeistä ei vieläkään tiedetä tarpeeksi. Jos Dennisinkin lapsuudessa ja nuoruudessa oli sellaisia riskitekijöitä, joihin vaikuttamalla rikoksia ja niiden eskaloitumista voitaisiin estää, on tärkeää oppia niistä. Kysymys ei ole kuuluisuudesta kuuluisuuden vuoksi vaan taustalla on pyrkimys ymmärtää ja oppia.

Kansikuva: Saara Nurmo

Lähteet:

Coffey, Russ: Dennis Nilsen – Conversations with Britain’s Most Evil Serial Killer; John Blake Publishing Ltd; 2013

Sarjamurhaajat – Dennis Nilsen – Hyväntahtoinen tappaja; Saga Egmont

https://www.crimeandinvestigation.co.uk/crime-files/dennis-nilsen

https://www.hamhigh.co.uk/news/crime-court/muswell-hill-murderer-notorious-killer-dennis-nilsen-died-in-excruciating-pain-inquest-hears-1-6340024

https://www.mirror.co.uk/news/uk-news/serial-killer-dennis-nilsen-boiled-21395212

Lyhyt katsaus keskittyy erääseen murhaavaan perheeseen, joka terrorisoi 1970-luvun alussa Yhdysvalloissa useassa eri osavaltiossa.

McCrary-Taylorit

McCraryn ja Taylorin viisihenkistä sukulaisuussuhteisiin ja avioliittoon perustuvaa perhettä yhdisti rikollinen elämäntapa ja halu nousta omasta sosioekonomisesta lokerostaan ylöspäin. Sherman McCrary oli 1970-luvulla keski-ikäinen mies ja aloittanut rikollisen uransa jo varhain Texasissa. Mies jäi pitkäksi aikaa työttömäksi ja kärsi kroonisista selkäkivuista. Hänen vaimonsa Carolyn tuki miestään tämän elämäntavassa. Heillä oli kaksi lasta, tuohon aikaan parikymppiset Ginger ja Daniel, joilla taas oli kolme kouluikäistä lasta. Siitä ei ole mainintoja, missä nämä lapset olivat tulevien tapahtumien aikaan, mutta eivät ainakaan muun perheen kanssa. Gingerin aviomies Raymond Taylor lyöttäytyi yhteen Shermanin kanssa, ja he tekivät useita aseellisia ryöstöjä, joista saivat vankilatuomiot. Kumpikin oli ollut vankilassa ennenkin pienemmistä rikoksista. Elokuussa 1971 miesten aseellisista ryöstöistä saama vankilatuomio päättyi ja he pääsivät vapauteen ja perheidensä luo. Heidän halunsa vaurastua rikollisin keinoin oli kaikkea muuta kuin lieventynyt heidän vankeutensa aikana. Alkoi rikospyrähdys, johon osallistuisi koko viisihenkinen perhe ja joka jatkuisi koko Yhdysvaltojen halki.

Rikospyrähdys

17. elokuuta 1971 mieskolmikko Sherman, Daniel ja Raymond suuntasivat leipomoon aseilla uhaten Salt Lake Cityssä, Utahissa. He keräsivät 200 dollaria kassasta ja kidnappasivat 17-vuotiaan Sheri Martinin. Perheellä oli käytössään auto, jolla he ajoivat Utahista Nevadaan, joka on Utahin läntinen rajanaapuriosavaltio. Matkalla Sheri raiskattiin toistuvasti ja lopuksi he ampuivat tämän 32-kaliiberisella aseella. He jättivät ruumiin tien viereen Nevadan Wendoverissa.

Kolme päivää myöhemmin perhe ryösti donitsikaupan Denverissä, Coloradossa, eli Utahista itään. He kaappasivat kaupan työntekijän, 20-vuotiaan Leeora Looneyn, joka koki täysin samanlaisen kohtalon kuin Sheri Martin. Leeora jätettiin kolme päivää myöhemmin lähelle erästä laidunaluetta.

Syyskuussa he ryöstivät ravintolan Texasissa ja kaappasivat 26-vuotiaan Elizabeth Parrymanin., Hänen ruumiinsa löytyi vasta joulukuussa Texasin Amarillosta. Seuraava kaappaus tapahtui samassa osavaltiossa. 19-vuotias Jena Covey piti drive-in ruokakauppaa, josta hän ja hänen 24-vuotias miehensä Forrest katosivat lokakuussa. Muutama päivä myöhemmin heidän ruumiinsa löytyivät ladosta Dallasin läheltä. Tällä kertaa murhissa oli käytetty myös toista, 22-kaliiberista asetta. Tässä vaiheessa poliisit olivat jo yhdistäneet edelliset murhat saman aseen tekemiksi.

Samassa kuussa kaapattiin 16-vuotias Susan Shaw donitsikaupasta Texasissa. Hänen ruuminsa löytyi ajelehtimasta Dallasin läheisestä järvestä. Samat kaksi asetta olivat hänen murhansa takana.

Marraskuun loppupuolella perhe oli ajanut Floridaan ja kaapannut ja murhannut Bobbie Turnerin ja Patricia Marrin. Bobbien 16-vuotias tytär oli kadonnut samaan aikaan, mutta hänen jo hajonnut ruumiinsa löytyi vasta yli puoli vuotta myöhemmin.

Samaan aikaan kaappausten ja murhien lisäksi perhe teki jatkuvasti pienempiä varkauksia ja ryöstöjä, joista saadut summat olivat melko pieniä verrattuna siihen kaaokseen ja tuhoon, jota he saivat teoillaan aikaan. Yhdessä pienistä summista perhe sai kuitenkin loppujen lopuksi tuntuvasti rahaa eli kaikkiaan 46 000 dollaria, joka nykyaikana vastaa 260 000 Amerikan dollaria.

Helmikuussa 1972 löytyi Cynthia Glassin ruumis Woodlandista, Washingtonin ja Oregonin osavaltioiden rajalta. Häntä oli ammuttu samalla 22-kaliiberisella aseella. Puolivälissä matkaa Floridasta Washingtoniin sijaitsee Kansas City, josta löytynyttä 69-vuotiaan huoltomiehen ruumista epäillään myös perheen aikaansaamaksi.

Kiinnijääminen

Kesäkuussa 1972 McCraryn ja Taylorin perhe yritti ryöstää supermarkettia Santa Barbarassa, Californiassa. Perheen yllätykseksi poliisit saapuivat heidän huomaamattaan paikalle. Alkoi ammuskelu, jossa poliisi Dennis Huddle sai vakavan osuman ja perhe lähti autollaan pakoon. Silminnäkijät pystyivät antamaan kuvauksen pakoautosta sekä auton rekisterinumeron. Perheen rikosputki päättyi vihdoin ja kaikki viisi saatiin muutamaa päivää myöhemmin kiinni Goletassa, Californiassa. He olivat asettuneet asumaan ryöstösaaliidensa turvin yhdessä samalle tontille keskiluokkaiseen lähiöön.

Perheen miehet Sherman, Raymond ja Daniel myönsivät heti syyllisyytensä ryöstöihin, kenties yrittääkseen välttää huomion kiinnittymistä lukuisiin murhiin matkan varrelta. Carolyn ja Ginger saivat syytteet karkulaisten suojelusta ja muista pienemmistä rikosnimikkeistä. He eivät ilmeisesti olleet konkreettisesti osallisina itse kaappauksissa tai murhissa. Ainakaan todisteet eivät riittäneet murhasyytteisiin heidän kohdallaan. Ginger synnytti pian pidätyksensä jälkeen vankeudessa neljännen lapsensa.

FBI pystyi yhdistämään 47-vuotiaan Shermanin ja 19-vuotiaan Daniel McCraryn sekä 38-vuotiaan Raymond Taylorin kahdentoista naisen murhaan ympäri Yhdysvaltoja. He uskoivat, että uhreja saattoi olla tuplasti enemmän, mutta varmaa linkkiä selvittämättömiin murhiin elokuun 1971 ja helmikuun 1972 välillä ei löytynyt. Tapausten modus operandi oli kuitenkin selkeä ja sopi moneen muuhunkin samana ajankohtana tehtyyn murhaan. Sherman, Daniel ja Raymond saivat murhatuomiot – osan niistä eri osavaltioissa. Vuoden 1972 loppuun mennessä kaikki viisi perheenjäsentä olivat saaneet eripituiset tuomiot viidestä vuodesta elinkautiseen.

Sherman teki itsemurhan sellissään lokakuussa 1988. Hänellä olisi ollut mahdollisuus päästä ehdonalaiseen vuonna 1997.

Lähteet:

Flowers, R. Barri & H. Loraine; Murders in the United States: Crimes, Killers and Victims of the Twentieth Century; McFarland & Company; 2001

http://www.fiveohomepage.com/season6/onebighappy.htm

https://apnews.com/ffbcc0d4edbe8f67821b7ca534c28c80

http://malefactorsregister.com/wp/doughnuts-and-death/

http://www.crimezzz.net/serialkillers/M/McCRARY_family.php

What’s up Kansas?

Teoksessaan Deadly Days in Kansas kirjoittaja Wayne C. Lee kuvaa Kansasin osavaltion veristä historiaa. Pinna oli lyhyt ja ihmiselämä halpa – niin voisi kuvailla 1840-luvulta aina vuoteen 1943 ulottuvaa ajanjaksoa, josta kirja kertoo. Historiaan mahtuu useita verisiä tarinoita, jotka ovat kenties unohtuneet osavaltion ollessa nykypäivänä rauhallisempi.

Kansas sijaitsee Yhdysvaltojen keskilännessä – suunnilleen koko maan keskipisteessä. Kansasin kaakkoisosassa sijaitsee Labetten maakunta. Siellä on preeriaa silmänkantamattomiin ja harvakseltaan eteen tulee jokunen maatalo tai pikkukylä. Tie Fort Scottista Independenceen kulki Labetten maakunnan luoteisosan läpi. Tien varrella, kaukana lähimmistä naapureista, sijaitsi eräs maatalo. Vuonna 1871 saksalainen Benderin perhe muutti asumaan taloon. Lähimpään kaupunkiin Cherryvaleen oli noin kahdeksan kilometrin matka, ja tuo kaupunki sijaitsi jo toisessa, Montgomeryn maakunnassa.

Benderin perhe

Perheen vaiheista ennen Kansasiin asettumista ei ole tietoa. Perheeseen kuului isä ja äiti, jotka olivat kumpikin kuusissakymmenissä, sekä aikuiset lapset, nainen ja mies. Isä John Sr. oli kookas, leveäharteinen mies, jolla oli mustat läpitunkevat silmät ja tuuheat kulmakarvat. Hän puhui vain vähän englantia. Äiti Bender oli miestään hieman nuorempi, myöskin raskasrakenteinen, ja hän puhui kovin kehnoa englantia. Heidän poikansa John Jr. oli päälle kahdenkymmenen eikä kovin mieleenpainuvan näköinen. Hän puhui englantia saksalaisittain murtaen, mutta ilmeisesti paremmin kuin vanhempansa.

Perheen kenties mieleenpainuvin jäsen oli hieman veljeään nuorempi Kate. Häntä on kirjallisuudessa kuvattu kauniiksi ja sopusuhtaiseksi, mutta toisaalta myös täysin päinvastaisesti luotaantyöntävän näköiseksi. Oli asia niin tai näin, Kate joka tapauksessa keräsi huomiota – yleensä positiivisella tavalla. Hän oli puhelias ja seurusteli mielellään ja luontevasti, ja hän puhui sujuvaa englantia. Hän erottui muusta perheestä jollain tavalla edukseen, mutta koko perhettä pidettiin alueella silti outona ja heidän asuinpaikkaansa karmivana.

Perhe ei ollut erityisen ystävällinen naapuruston asukkaille ja melko pian ihmiset alkoivatkin karttaa Benderien taloa. He jättivät perheen omiin oloihinsa, minne perhe tuntui itsekin haluavan jäädä. Benderit rakensivat laajalle tontilleen ladon ja ”sod housen”, joka on maa-aineksesta halvasti rakennettu 1850-luvulta 1900-luvulle asti yleinen talotyyppi. Benderien varsinainen asuintalo oli rakennettu puusta. Talossa oli vain yksi suuri huone, jonka he jakoivat keskeltä kahtia seinästä seinään ja katosta lattiaan ulottuvalla kankaalla. Talon takaosassa oli perheen asuintila ja etuosassa he pitivät pientä kauppaa, jossa myivät joitakin ruoka-aineksia ja päivittäistavaroita. Tien viereen he pystyttivät kyltin, jossa luki ’groceries’. He istuttivat pihalle hedelmätarhan, jossa kasvoi viitisenkymmentä hedelmäpuuta, joita he hoitivat ahkerasti.

Tiellä, jonka varrella Benderit asuivat, kulki monenlaisia matkaajia. Benderit myivät nälkäisille ohikulkijoille myös aterioita. Pian Kate alkoi houkutella matkaajia myös muilla tavoin. Vuonna 1872 hän kiinnitti aitoihin ja tolppiin ilmoituksia, joissa hän esitteli olevansa parantaja. Hän väitti pystyvänsä parantamaan muun muassa sokeuden ja kuurouden. Lisäksi hän alkoi pitää spiritismi-istuntoja kotonaan.

Oudot tapahtumat alkavat

Eräs paikallisten eksentriseksi kutsuma nainen nimeltään Hesler, kertoi tarinaa pelottavasta kokemuksestaan Benderien talossa. Hesler oli myös kiinnostunut spiritualismista ja spiritismistä, minkä vuoksi hän olikin hakeutunut Katen luokse. Hesler oli viettänyt iltaa Bendereillä, kunnes perhe alkoi käyttäytyä oudosti. He piirtelivät miesten kuvia seinille ja heittivät niitä veitsillä. Kate alkoi huutaa karmaiseva ilme kasvoillaan, että henget käskivät hänen tappaa Heslerin. Hesler juoksi pakoon perheen luota ja lukittautui kotiinsa. Kun hän kertoi muille kokemuksestaan, hänen tarinansa leimattiin mielikuvituksen tuotteeksi.

Toisen henkilön kertomus ei ollut niin helposti ohitettavissa. Pappi nimeltä isä Ponziglione oli matkustanut maan halki ja Benderien talon kohdalla jylläävä myrsky oli jo niin voimakas, että isän piti hakea yösijaa talosta. Hänellä oli vierailun ajan epämääräinen ja epämiellyttävä olo. Hänen mieleensä muistui viimeaikaiset puheet siitä, että alueella oli kadonnut ihmisiä. Oloa ei helpottanut se, että hän näki isä Benderin ottavan käteensä suuren rautaisen vasaran ja vievän sen toiselle puolelle taloa verhon taakse. Kun ukkonen seuraavan kerran iski, isä Ponziglione säikähti, pahoitteli nopeasti ja pakeni paikalta vahingoittumana.

Tosiaan – useampi kulkija oli kadonnut Labetten maakunnassa melko lyhyenkin ajan sisällä. Kun katoamistapaukset lähenivät jo kymmentä, alkoivat ihmiset ihmetellä ja puhua asiasta. Joitakin kirjeitä oli saapunut läheisiään kaipaavilta ihmisiltä idemmästä. Matkaajien kulkemaa reittiä oli pystytty jäljittämään esimerkiksi Fort Scottiin asti, ja sen jälkeen ei heistä ollut tietoa lähikaupungeissa tai lähimmissä maakunnissa. Jäljet loppuivat aina Labetten alueelle. Mitään tarkempia vihjeitä katoamisiin liittyen ei ilmaantunut eikä ketään erityistä epäilty tapauksissa. Tapaukset eivät päätyneet poliisin pöydälle, ennen kuin lääkäri nimeltä William York katosi.

Lääkäri katoaa

Williamin lähtöpaikasta oli kahta tietoa, mutta joka tapauksessa hän oli tulossa Montgomeryn maakunnasta, jossa asui, ja hänen kulkemansa reitti kulki Labetten maakunnan poikki (tai hän kulki saman reitin toiseen suuntaan). York oli ensimmäinen, joka oli kadonnut näin läheltä Benderien asuttamaa aluetta, kun muut kadonneet olivat pidemmän matkan kulkijoita. Kun hän katosi jäljettömiin, hänen veljensä järjesti etsinnät. Veli oli ollut töissä lain parissa ja omasi resurssit suurempaan etsintään. Hän kokosi 50 ihmistä Montgomerysta ja jäljitti Yorkin viimeisimmät tiedetyt liikkeet Benderien talon lähelle. Veli meni jututtamaan Kate Benderiä, joka myönsi nähneensä Yorkin. Mies oli hänen mukaansa pysähtynyt ottamaan vain vettä hevoselleen ja jatkanut sitten matkaa. Kate kertoi olevansa myös selvänäkijä ja tarjosi taitojaan Yorkin etsintään. Veli lähti siis talolta tyhjin käsin eivätkä etsinnät tuottaneet muutenkaan tulosta.

Jonkin aikaa tämän jälkeen Benderien talon havaittiin olevan tyhjillään. He olivat lähteneet tiluksiltaan heti veli Yorkin vierailun jälkeen. Kylillä huhuttiin heidän joutuneen saman murhaajan uhreiksi, kuin aiemmatkin kadonneet. Heidän vankkurinsa löydettiin jonkin matkan päästä hylättyinä.

Benderien talon tutkinta

Naapuruston ja lähialueiden ihmiset alkoivat yhdessä selvitellä Benderien katoamista, eli tässä vaiheessa minkäänlainen poliisiviranomainen ei ollut vielä mukana tutkimuksissa. Naapurit menivät yhdessä Benderien taloon, jossa heitä oli vastassa kammottava ja läpitunkeva haju. Kaikki tuntui olevan ennallaan ja tavarat paikoillaan – mitä nyt joitakin vaatteita puuttui. Huoneen kahtia jakava verho oli entisellään. Verhon edessä oli ruokailupöytä. He huomasivat ruokailupöydän ja verhon välissä lattiassa luukun. Kun he avasivat sen, he näkivät hajun lähteen. Luukku paljasti pienen maanalaisen kellarin, jonka kivisellä lattialla oli hyytynyttä verta. Toki Benderit olivat ruokapuodissaan varmasti teurastaneet esimerkiksi kanoja myyntiin, mutta kyläläisille oli melko selvää jo nyt, että Benderit olivat kaikkien mystisten katoamistapausten takana.

Tutkiessaan Benderien piha-aluetta, huomio kiinnittyi hedelmätarhan maan vajoamiin. Maa oli kuivunut ja halkeili muodostaen suorakaiteen muotoja maahan. He alkoivat kaivaa syvennyksiä ja löysivät niistä, mitä tässä vaiheessa jo odottivatkin löytävänsä. Ruumiita.

Ensimmäinen esiin kaivettu ruumis kuului lääkäri William Yorkille. Ruumiita oli haudattu lähelle puita ja niitä oli yhteensä yksitoista. Yhdessä haudoista oli sekä aikuisen miehen että viisivuotiaan lapsen ruumiit. Alueella oli tiedossa yksi isän ja tyttären katoaminen, joka nyt liitettiin löydettyihin ruumiisiin. Muutkin ruumiit sopivat alueella kadonneiksi matkalaisiksi. Uhreja oli lyöty takaraivoon jollain esineellä ja lisäksi heidän kurkkunsa oli viilletty auki korvasta korvaan. Vain pikkutytöllä ei ollut mitään vamman merkkejä, joten hänen arveltiin joko tukehtuneen tai mahdollisesti tulleen haudatuksi elävältä. Benderien tilukset tutkittiin muiden ruumiiden varalta pistelemällä maahan isoilla rautatangoilla, mutta muualta ei löytynyt lisää ruumiita. Piha-alue oli kuitenkin suuri ja ruumiita on ollut mahdollista haudata hyvinkin syvälle, joten on todennäköistä, että kaikkia ruumiita ei ole koskaan löydetty.

Koska teoilla ei ollut muita silminnäkijöitä, kuin Benderin perhe, joka oli kadoksissa, ei tarkkaa kuvausta kuluneen kahden vuoden tapahtumista ollut mahdollista muodostaa. Todisteiden perusteella on päätelty, että Benderit valikoivat uhreikseen vain yksin kulkevia matkailijoita, poislukien isä ja tytär. He houkuttelivat matkaajat sisälle ruualla ja Katen kyvyillä ja asettivat vieraan istumaan ruokapöydän ääreen lattialuukun päälle ja selkä kohti väliverhoa. Yksi perheenjäsenistä iskisi uhria verhon takaa vasaralla murtaen tämän kallon ja joku viimeistelisi murhan veitsellään. On myös arveltu, olisiko teon takana voinut olla vain yksi tekijä. Joka tapauksessa koko perheen on täytynyt osallistua murhien suunnitteluun, tekoon ja peittelyyn sekä ruumiiden hautaamiseen. Jostain syystä on arveltu naisen, yleisimmin Katen, käyttäneen veistä ja isän John Sr:n käyttäneen vasaraa. Näin ainakin isä Ponglizione oli kertonut: nimenomaan isä otti vasaran verhon taakse hänen lyhyeksi jääneen vierailunsa aikana.

Lattialuukku toimisi nopeana hätäkeinona ruumiin piilottamiseen. Lattialla valuvan veren voisi selittää tulleen teurastetuista eläimistä, joiden lihaa he kuitenkin myivät talossaan. Vasta sopivan hetken tullen perhe siirtäisi ruumiin pihalle ja kaivaisi haudan hedelmätarhaan. Benderien nähtiinkin hoitavan puutarhaa usein ja tunnollisesti. Benderien epäiltiin varastaneen uhreiltaan yhteensä 2600 dollaria, osalta isomman ja osalta pienemmän summan.

Mitä Bendereille tapahtui?

Tutkijat jäljittivät Benderien liikkeitä katoamisen jälkeen. He olivat matkustaneen aluksi junalla ja sitten vanhemmat ja lapset olivat kulkeneet eri reittejä kohti etelää. He olivat jatkaneet matkaa taas yhdessä ja heidän jälkensä pystyttiin jäljittämään Texasiin ja New Mexicoon saakka. Itse perhettä ei kuitenkaan enää koskaan tavoitettu. Perheestä julistettiin etsintäkuulutus ja luvattiin 2000 dollarin palkkio. Katoamisen jälkeen useiden vuosien ajan raportoitiin monesti, että Benderit oli nähty siellä tai täällä, mutta mikään havainnoista ei ollut tosi. Muutamia henkilöitä pidätettiin ja tuotiin näytille Kansasiin, mutta oikeudessa heidät vapautettiin syyttöminä. Osa jäi edelleen sille kannalle, että he olivat nähneet oikeat Benderit, mutta virallisesti heitä ei enää koskaan tavoitettu. Heidän katoamisestaan alkoi tietysti liikkua kaikenlaisia juttuja, samoin kuin heidän elämästään ennen katoamista. Vaikka perhe esittäytyi perheenä eli vanhempina ja lapsina, epäilivät jotkut, että kyseessä olisi ollut vain yhteen lyöttäytynyt rikollisporukka. Toisaalta huhuja liikkui Katen ja kummankin miespuolisen perheenjäsenen välisestä insestisestä suhteesta. Toisaalta John Jr:n ajateltiin olevan Katen poikaystävä, etteivät he olisi keskenään sukua ollenkaan. Niin tai näin, asiasta ei ole varmuutta, eikä perheen aiemmista vaiheista ole mitään tietoa.

True crime -turismia anyone?

Pian ruumiiden löytymisen jälkeen innokkaat keräilijät tulivat tontille hakemaan ikään kuin matkamuistoja, käytännössä mitä tahansa mitä irti lähti, esimerkiksi puulankkuja talon seinistä. Benderien jälkeen tontin omistus siirtyi 1950- tai 60-luvulla toiselle omistajalle, joka ei tehnyt alueelle mitään parannuksia.

Benderien tontin läheisyydessä on kyltti, jossa kerrotaan alueen verisestä historiasta. Itse tapahtumapaikalla ei mikään anna vihiä menneistä tapahtumista. Asuintalo ja muut rakennukset on aikaa sitten purettu ja jäljellä oli lähinnä pieni kuoppa entisen kellarin sijaintia osoittamassa 1920-luvun loppupuolella, mutta ilmeisesti senkään sijaintia ei voi enää osoittaa. Alueesta on tullut pelkkää viljelysmaata ja omistajat ovat vuokranneet maata paikalliselle viljelijälle. Tammikuussa 2020 tontti oli huutokaupattavana ensimmäistä kertaa aikaisemman ostajan jälkeen.

Viranomaiset olivat ottaneet talosta haltuunsa kolme erimallista ja -kokoista vasaraa, jotka ilmeisesti sopivat uhrien vammojen aiheuttajiksi. Noin sata vuotta tapahtumien jälkeen tutkinnasta vastaavan poliisiviranomaisen perhe luovutti kyseiset vasarat Cherryvalen museolle, jossa ne tänäkin päivänä ovat esillä puukehyksissä. Vasaroiden kanssa oli säilytetty viesti, että poliisi oli halunnut säilyttää esineet, jotta ne eivät menisi hukkaan. Toinen talosta pelastettu esine, joka on myös yleisön saatavilla, on nelituumainen veitsi. Yorkin veljen vaimo oli luovuttanut sen valtiolle 1923. Ei ole tietoa, onko tuota veistä käytetty murhatöissä eikä osata arvioida enää, sopiiko se uhrien vammoihin. Se on kuitenkin ainut muu esine, joka on varmasti ollut Benderien omaisuutta. Se sijaitsee Topekan museossa, mutta se ei ole näytillä, vaan ainoastaan pyynnöstä saatavilla.

Murhaavien sukulaisryhmien psykologiasta

Ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, että sukulaiset suorittavat yhdessä murhia. Historiassa on useita esimerkkejä veristen Benderien eli The Bloody Bendersien lisäksi. Ensimmäinen dokumentoitu sarjamurhaajapari oli serkukset Micajah ja Wiley Harp 1780-luvulla. He elivät Skotlannissa kuin veljekset ja jättivät armeijan kesken mennäkseen naimisiin kidnappaamiensa naisten kanssa ja murhatakseen syntyvät lapsensa. Tämän jälkeen he suorittivat lisää murhia. Kolmen sukupolven McCrary Family tappoi nuoria naisia Floridassa vuosina 1971 ja 1972. Perheeseen kuului kolme sukupolvea eli vanhemmat, heidän tyttärensä ja tämän aviomies sekä heidän yhteinen poikansa. Tapauksesta tarkemmin postauksessa ”McCraryn perhe – donitsikauppamurhat”. Useat veljekset tai siskokset ovat toimineet sarjamurhaajina.

Se, miten paljon genetiikka vaikuttaa yksilön murhanhimoon, ei ole selvää. Tällaisia yhdessä murhaavia perheitä tai perheenjäseniä on vaikeaa tutkia ja tunnistaa niistä erityisiä syy-seuraussuhteita, sillä tapauksia on loppujen lopuksi niin vähän. On tilanteita, joissa köyhistä oloista tulevat perheet alkavat murhata rikastuakseen. Joissain tapauksissa mieleltään järkkynyt, esimerkiksi paranoidinen patriarkka on kyllästänyt perheensä omilla harhaluuloillaan ja saanut nämä mukaansa rikolliseen toimintaan (folie à deux). Tapauksiin liittyy yleensä muutakin rikollisuutta, kuten päihteidenkäyttöä ja varastelua.

Yhdessä murhaaminen ei kuitenkaan rajoitu pelkästään sukulaisuussuhteisiin, vaan toisilleen aluksi tuntemattomatkin ihmiset ovat lyöttäytyneet yhteen.

Loppu on mysteeri

Benderin perheen katoamisesta on ollut liikkeellä kaikenlaisia juttuja. Tapaus oli niin järkyttävä ja siihen aikaan 1870-luvulla ainutlaatuinen – oikeastaan ensimmäinen sarjamurhaajaperhe laatuaan. Eräät väittivät lähteneensä perheen perään ja suorittaneensa oman käden oikeutta eli tappaneensa heidät ja heittäneensä heidät jokeen painojen kanssa. Eräs merikapteeni kertoi uskomattoman tarinan siitä, kuinka hänen laivalleen oli pudonnut kuumailmapallo, jonka kyydissä ollut John Sr. oli kertonut perheen löytäneen kuumahöyryventtiilin, josta olivat täyttäneet pallon aikomuksenaan matkustaa sillä Etelä-Amerikkaan. Jotkut epäilivät Yorkin veljen palanneen Benderien luo vierailuaan seuraavana päivänä ja tappaneensa Benderit itse ja sitten lavastaneensa heidän katoamisensa viemällä perheen vankkurit läheiseen kaupunkiin. Ihmiset ilmeisesti halusivat saada lohduttavan lopun tarinalle, että murhaajat olisivat saaneet jonkinlaisen rangaistuksen teoistaan.

Lähteet:

Gibson, Dirk. C.; Serial Killing for Profit: Multiple Murder for Money: Multiple Murder for Money; 2009

Lee, Wayne C.; Deadly Days in Kansas; 1997

Young, Richard & Judy Dockrey; Outlaw Tales: Legends, Myths, and Folklore from America’s Middle Border; 1992

Ramsland, Katherine; Inside the Minds of Serial Killers: Why They Kill; Praeger; 2006: http://repository.umpwr.ac.id:8080/bitstream/handle/123456789/194/Inside%20the%20Minds%20of%20Serial%20Killers%20-%20Why%20They%20Kill.pdf?sequence=1

https://www.kansas.com/news/article1121436.html

https://www.kansas.com/news/local/crime/article239501418.html

https://www.dailymail.co.uk/news/article-7929989/Kansas-land-Bloody-Benders-slayed-11-people-1870s-auction.html

Thiago Henrique Gomes da Rocha

What’s up Brasilia?

Tapaus sijoittuu 2010-luvun Brasiliaan, Goiânian kaupunkiin. Goiânia on Keski-Lännessä sijaitsevan Goiásin osavaltion pääkaupunki, jossa asuu vajaa puolitoista miljoonaa ihmistä. Kaupunki sijaitsee noin 200 kilometrin päässä maan pääkaupungista Brasiliasta. Maan lakijärjestelmää ja oikeuskäsittelyä on syytetty hitaaksi ja kankeaksi, sillä tuomioista valittamisen jälkeen ratkaisua joutuu odottelemaan jopa muutaman vuoden ajan. Toisaalta oikeusistuimet ovat viime vuosina osoittaneet ajan hermolla pysymistä, sillä oikeudenkäyntejä on striimattu Youtubeen ja korkein oikeus ylläpitää omaa Twitter-tiliä.

Maan henkirikostilastot ovat karua luettavaa. Maailman terveysjärjestö WHO on arvioinut maan olevan kärkisijoilla koko maailman mittakaavassa. Henkirikoksia tapahtuu keskivertoa enemmän, noin 32 kuolemaa 100 000 henkeä kohden, kun hyväksyttäväksi koettu luku olisi 10 kuolemaa 100 000 henkeä kohden. Myös aseellisissa hyökkäyksissä maa on kärkisijoilla. Henkirikosten esiintyvyys vaihtelee suuresti maan sisällä eri alueiden kesken. Lisäksi vangittujen ihmisten määrä on suuri ja maa on sen suhteen kolmannella sijalla maailmassa heti Kiinan ja Yhdysvaltojen jälkeen.

Brasilian poliisi

Brasiliassa toimii kuusi eri poliisivoimaa: the Federal Police, the Federal Highway Police, the Federal Railway Police, the State Military Police ja Fire Brigade sekä the State Civil Police. Kaksi viimeksi mainittua ovat kunkin osavaltion alaisia.

Poliisia on syytetty kuulusteltavien henkilöiden kovakouraisesta käsittelystä ja painostavista kuulusteluista. Ihmisoikeusjärjestöt ovat raportoineet Brasilian poliisin ja vankiloiden työntekijöiden suorittamasta epäinhimillisestä vankien kohtelusta. Tapauksia raportissa oli 64 vuodesta 2010 alkaen. Poliisit ovat yrittäneet pakottaa ihmisiä tunnustamaan väkivaltaisin keinoin. Eräässäkin tapauksessa neljä miestä oli otettu kiinni epäiltynä 14-vuotiaan tytön raiskauksesta ja murhasta. Miehiä oli lyöty, tukehdutettu ja heille oli annettu sähköshokkeja, kunnes he lopulta tunnustivat. Myöhemmin DNA vapautti heidät epäilyistä.

Uhrit

Tammikuussa 2014 14-vuotias Barbara da Costa oli odottanut isoäitiään toriaukealla Setora Lorena Parkissa Goiâniassa, kun ohiajanut moottoripyöräilijä oli ampunut häntä rintaan tappaen hänet välittömästi. Seuraavana päivänä 23-vuotias Beatriz Mora koki samanlaisen kohtalon. Vuoden 2014 aikana samanlaiset hyökkäykset jatkuivat Goiânian kaupungissa. Alkusyksyllä parin kuukauden aikana oli kuollut jopa 17 ihmistä samalla tavalla. Uhrit olivat yleensä nuoria naisia, jopa teinityttöjä. Osassa murhista oli silminnäkijöitä, jotka kertoivat hyökkääjän olleen moottoripyörällä ajava mies, jonka kasvoja he eivät nähneet jonkinlaisen maskin tai huivin vuoksi. Mies oli huutanut kovaan ääneen ”ryöstö!” ja ampunut uhrinsa ennen kuin oli vienyt tältä mitään arvoesineitä. Motiivina ei kuitenkaan vaikuttanut olevan ryöstö, sillä mies ei ottanut uhreilta mitään arvoesineitä mukaansa. Ampumiset olivat tapahtuneet täysin julkisilla paikoilla, kuten bussipysäkeillä, toreilla ja kahviloiden tai ravintoloiden edessä.

Syksyllä 2014 Goiânian poliisi muodosti 150:n virkamiehen task force -yksikön tutkimaan seitsemäätoista murhaa viimeisen kahden kuukauden ajalta. Näissä murhissa epäiltiin sarjamurhaajaa, joka valikoi uhrinsa sattumanvaraisesti. Poliisit tunnistivat kuitenkin selvän toimintatavan – kaavan. Viimeisten muutaman vuoden ajan oli samassa kaupungissa tapahtunut useita muitakin murhia, esimerkiksi ulkona nukkuvia kodittomia miehiä oli ammuttu, seksityöläisiä oli ammuttu tai puukotettu ja joitakin miehiä oli vielä kuristettu. Nämä murhat eivät yhdistyneet toisin kuin viimeisten kuukausien ampumiset, joissa uhriprofiili ja tekotapa olivat jokseenkin samanlaisia.

Ihmiset alkoivat hermostua, kun hyökkääjää ei saatu kiinni. Yhteisö oli paniikissa. Kuka tahansa saattoi olla seuraava uhri. Ihmiset pitivät mielenosoituksia kunnantalojen edessä yllään valkoiset paidat ja käsissään uhreja esittävät kuvat. Osan mielestä task force oli muodostettu liian myöhään. Kuolemiin olisi pitänyt reagoida aiemmin.

Pidätys

Tiistaina 16. lokakuuta vuonna 2014 poliisit pysäyttivät Goiâniassa varastetulla rekisterikilvellä varustetun moottoripyöräilijän. Mies oli jo saanut syytteen rekisterikilven varastamisesta aiemmin samana vuonna ja odotti parhaillaan oikeudenkäyntiä asian tiimoilta. Mies pidätettiin ja häntä kuulusteltiin seuraavana päivänä, jolloin hän tunnusti yllättäen 39 ihmisen murhat. Mies oli nimeltään Thiago Henrique Gomes da Rocha – 26-vuotias mies, joka työskenteli sairaalan vartijana.

Hänen ja hänen äitinsä kotiin tehdyssä etsinnässä otettiin talteen 38-kaliiberinen ase, joka täsmäsi kuuden viime kuukausina murhattujen naisten ampumisissa käytettyyn aseeseen. Lisäksi poliisi löysi ainakin kaksi erilaista veistä, joista toinen oli pienempi, käyrä ja kiiltävä ja toinen isompi, tavallisen keittiöveitsen kokoinen, jossa terä oli kulunut. Lisäksi löydettiin vasara, joka näytti melko uudelta ja sen viivakoodilappu oli ehjänä sen varressa, käsiraudat sekä muutamia varastettuja rekisterikilpiä. Murhat, jotka mies tunnusti, sisälsivät ne viisitoista murhaa viimeisen kahden kuukauden ajalta, joita tutkimaan poliisi oli muodostanut task forcen. Viimeisten neljän vuoden aikana oli kuollut satunnaisesti erilaisia ihmisiä, opiskelijoita, aikuisia naisia ja kodittomia, joiden murhissa ei ollut epäilty sarjamurhaajaa, mutta nyt tämä mies tunnusti nämä kaikki teot.

Kuulustelu

Torstaina 18. lokakuuta Rocha yritti tehdä itsemurhan sellissään. Hän ei onnistunut siinä, sillä vanginvartija ehti estää teon. Samana päivänä pidettiin lehdistötilaisuus, jossa paljastettiin epäilyt miestä kohtaan. Tunnelma oli kaoottinen. Uhrien omaiset huusivat miestä murhaajaksi.

Lyhyessä videopätkässä näkyy Rochan kuulustelusta osio, jossa hän tunnustaa kahdennenkymmenennen uhrinsa, naisen nimeltä Lilian, murhan. Hän istuu rauhallisesti nojaten tuolinsa selkänojaan, kädet käsiraudoissa sylissään. Hänen peukalonsa tekevät pientä liikettä, mutta muuten hän ei liiku tuolissaan. Hän vastaa lyhyesti ja täsmällisesti esitettyihin kysymyksiin. Hänen ilmeensä on melko neutraali, kun hän katsoo eteensä ja ottaa satunnaisesti katsekontaktia kuulustelijoihin.

Poliisin mukaan Gomes da Rocha tunnusti jokaisen murhan käyttäen uhreista numerointia yhdestä kolmeenkymmeneenyhdeksään. Ensimmäisten uhrien hän kertoi olleen kodittomia, oletettuja homoseksuaalisia miehiä tai seksityöläisiä. Ensimmäinen naispuolinen uhri oli 14-vuotias Barbara Costa, ja tämän jälkeen naispuolisia uhreja oli lopulta yhteensä 22. Jokaisen tunnustuksen kohdalla hän kertoi viileän rauhallisesti muutaman minuutin ajan murhan yksityiskohdista. Hän ei niinkään kuvaillut uhrien ulkonäköä vaan tekemäänsä väkivaltaa.

Poliisit kertoivat olleensa shokissa miehen kylmyydestä. Gomes da Rochan asianajaja Thiago Vidal väitti aluksi, että poliisit olivat pakottaneet miehen tunnustamaan murhat aggressiivisella kuulustelullaan. Kun hän kuuli asiakkaansa yksityiskohtaisen tunnustuksen, hän henkilökohtaisesti muutti mieltään. Hän oli muistuttanut asiakastaan tämän oikeudesta pysyä vaiti, mutta Gomes da Rocha oli vaatinut, että hänen täytyy saada puhua asiasta. Kuitenkin mies myöhemmin laski uhriluvun kahteenkymmeneenyhdeksään.

Kahdeksan päivän päästä pidätyksestä Gomes da Rocha siirrettiin toiseen vankilaan. Matkalla häntä saattoi 20 poliisia. Mies pystyi silti irrottautumaan poliisien otteesta sen verran, että potkaisi yhtä valokuvaajaa vatsaan, ennen kuin hänet talutettiin poliisiautoon. Vankilassa hän oli aluksi uhannut muiden vankien henkeä. Hän oli kerran kysynyt vartijalta, saisiko hän syytteen vankilassa tehdystä murhasta. Myöhemmin mies rauhoittui eikä tuottanut enää väkivaltaisia puheita. Hän vietti lähinnä aikaa yksin sellissään lukien kirjaa. Muut vangit olivat vastaavasti uhanneet Gomes da Rochan henkeä, mutta ajan kanssa uhkaukset loppuivat.

Miehen äiti ja pikkuveli tulivat tapaamaan tätä vankilaan. Gomes da Rocha oli sanonut olevansa tuolloin iloinen ensimmäistä kertaa pidätyksensä jälkeen. Mies oli huolissaan perheenjäsentensä turvallisuudesta nyt, kun heidät yhdistettäisiin sarjamurhaajaan. Hän kertoi pyytäneensä tekojaan anteeksi äidiltään. Haastattelussa hän pyysi anteeksiantoa myös yleisöltä. Hän kertoi haluavansa hoitoa valtavaan vihaansa.

Motiivi

Thiago Henrique Gomes da Rocha syntyi vuonna 1988. Hän eli ilman isää ja hänen äitinsä teki paljon töitä, joten hänen isovanhempansa pitivät huolta Thiagosta ja tämän pikkuveljestä. Perhe kuvasi miestä hiljaiseksi. Hänellä ei ollut paljon ystäviä ja häntä ilmeisesti kiusattiin koulussa ja naapurustossakin. Mies kertoi joutuneensa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi 11-vuotiaana. Hänen naapurinsa oli muutaman kuukauden ajan hyväksikäyttänyt häntä ja kieltänyt häntä puhumasta asiasta kenellekään. Aikuisena Gomes da Rocha asui äitinsä kanssa samassa asunnossa.

Gomes da Rochalla kerrotaan olleen myös tyttöystävä, joka poliisien mukaan muistutti joitakin uhreja. He olivat ilmeisesti olleet kihloissa ja kävivät säännöllisesti kirkossa yhdessä. Tai ainakin miehen tyttöystävä oli ollut aktiivinen kirkossa kävijä. Useissa lähteissä kuitenkin väitetään, että mies ei koskaan seurustellut.

Gomes da Rocha kasvoi tuntemaan vihaa kaikkia ja kaikkea kohtaan. Mies kuvasi, että häntä ajoi jokin suurempi voima. Mies sai suurta mielihyvää tappamisesta, mutta tunne meni nopeasti ohi ja mies koki pakottavan tarpeen tehdä saman uudelleen. Murhaaminen lievitti hänen ahdistustaan ja uhrien piti olla hänelle tuntemattomia. Kaikki hänen uhrinsa olivat sattumanvaraisia eikä hänellä ollut henkilökohtaista suhdetta yhteenkään uhriin. Aluksi hän tappoi sattumanvaraisemmin mutta ajan kuluessa hän kehitti toimintatavan: hän ajaisi kasvot peitettynä moottoripyörällään ja ampuisi ihmisiä ja pakenisi nopeasti paikalta.

Juuri pidätystään edeltävänä sunnuntaina Gomes da Rocha oli ampumassa naista, mutta hänen aseensa ei jostain syystä lauennut ja nainen pelastui.

33 oikeudenkäyntiä ja tuomiot

Gomes da Rocha sai syytteet 33 murhasta, joista kolmesta häntä ei lopulta tuomittu. Jokainen murha käsiteltiin eri oikeudenkäynnissä. Mies oli vankeudessa pidätyspäivästään lähtien ja sai aluksi tuomiot parista varkaudesta ja aseen laittomasta hallussapidosta. Ensimmäinen murhaoikeudenkäynti oli helmikuussa 2016 ja viimeisin syyskuussa 2018.

• Helmikuu 2016

Syytetty sai 20 vuoden vankilatuomion 15-vuotiaan Ana Karla Lemes da Silvan murhasta. Tyttö oli tapettu vuonna 2013. Oikeudessa mies kertoi olevansa pahoillaan. Hän kertoi, ettei murhalle ollut mitään syytä eikä tekoa pysty selittämään. Hän väitti, ettei saanut mielihyvää teosta, vaan häntä ajoi jokin paha voima. Puolustusasianajajat olivat yhtä mieltä siitä, että tekoja ei voida kiistää oikeudessa, joten ainoa tavoite, jota he voisivat yrittää saavuttaa olisi lieventää tuomioita. Gomes da Rochan psykologisissa testeissä oli käynyt ilmi, että tämä oli psykopaattinen, mutta syyntakeinen, vaikka puolustus yritti esittää alentuneesti syyntakeisuutta tai syyntakeettomuutta.

• Maaliskuu 2016

Syytetty sai 22-vuotiaan Juliana Neubia Diasin, 17-vuotiaan Ana Rita de Liman ja 16-vuotiaan Arlete dos Anjos Carvalhon murhista kustakin 20 vuoden vankilatuomion. Hallinnollinen avustaja Juliana oli ammuttu heinäkuussa 2014 autoonsa, jossa oli istunut lisäksi hänen poikaystävänsä sekä hänen ystävänsä. Ana oli opiskelija ja hänet oli murhattu joulukuussa 2013. Arlete oli myös opiskelija ja hänet oli murhattu tammikuussa 2014.

• Huhtikuu 2016

Syytetty sai 15-vuotiaan Carla Barbosa Araújon murhasta 22 vuoden ja 14-vuotiaan Barbara Luíza Ribeiro Costan murhasta 25 vuoden vankilatuomiot. Carla oli murhattu ryöstöyrityksen yhteydessä ja murhan todisti hänen oma isosiskonsa.

• Toukokuu 2016

Seitsemäs oikeudenkäynti käsitteli 51-vuotiaan Mauro Nunesin murhaa. Uhrin poika löi oikeudenkäynnin aikana Gomes da Rochaa kahdesti. Toukokuun aikana mies sai myös 13-vuotiaan Tayanara Rodriguez da Cruzin ja 14-vuotiaan Ana Lídia Gomesin murhista 25 ja 26 vuoden vankilatuomiot. Tayanaraa mies oli ampunut selkään kesäkuussa 2014. Tämä oli ollut jutellut ystävänsä kanssa, kun Gomes da Rocha oli tullut hänen luokseen, vaatinut häneltä puhelinta, sitten ampunut tytön ja lähtenyt paikalta ilman arvoesineitä. Ana oli opiskelija, joka oli odottanut pysäkillä bussia matkustaakseen äitinsä luokse elokuussa 2014. Mies ampui häntä neljästi.

• Kesäkuu 2016

Syytetty sai 25 vuoden tuomion heinäkuussa 2014 tapahtuneen 23-vuotiaan teurastajan Adailton dos Santos Fariasin murhasta. Lisäksi hän sai 25 vuoden ja 6 kuukauden tuomion 24-vuotiaan maitotyöntekijä Janaína Nicácio de Souzan murhasta. Hänet oli tapettu toukokuussa 2014 baarissa.

• Elokuu 2016

Syytetty sai 25 vuoden tuomion 28-vuotiaan Lilian Sissi Mesquita e Silvan murhasta. Lilian oli kotiäiti ja oli lähtenyt kotoaan hakemaan lapsiaan koulusta, kun mies ampui tätä rintaan vuonna 2014. Samassa kuussa hän sai 26 vuoden tuomion 23-vuotiaan Beatriz Cristina de Oliveiran murhasta. Hänet oli tapettu matkalla kauppaan tammikuussa 2014.

• Syyskuu 2016

Syytetty sai 25 vuoden vankilatuomion 27-vuotiaan Michel Luiz Ferreira da Silvan murhasta. Mies oli nukkunut kadulla joulukuussa 2012, kun Gomes da Rocha oli ampunut tätä. Hän sai 29 vuoden tuomion 35-vuotiaan Aleandro Santos Mirandan murhasta. Aleandro oli työskennellyt samassa firmassa murhaajan kanssa vartijana, ja mies oli puukottanut tämän hengiltä marraskuussa 2011. 22-vuotiaan opiskelijan Rafael Carvalho Goncalvesin murhasta hän sai 30 vuoden tuomion. Helmikuussa 2013 Rafael oli kävellyt taksitolpalle ystävänsä kanssa, kun mies oli tullut ryöstämään heiltä lompakot. Kun mies oli saanut saaliinsa, hän palasi uudelleen ystävysten luo ja ampui Rafaelia.

• Lokakuu 2016

Syytetty sai 20 vuoden tuomion 44-vuotiaan kodittoman Paulo Sérgio Xavier de Bastosin murhasta. Hän oli ampunut miehen bussipysäkillä marraskuussa vuonna 2012. Lokakuun toisessa oikeudenkäynnissä käsiteltiin 18-vuotiaan Edimila Ferreira Borgesin murhaa. Hän oli istuskellut serkkunsa kanssa ulkona penkillä, kun ohikulkija ampui hänet. Serkku ei pystynyt tunnistamaan Gomes da Rochaa hyökkääjäksi, joten tämä ei saanut tuomiota tästä murhasta.

• Marraskuu 2016

Syytetty sai tuomion 26-vuotiaan parlamentin neuvonantajan Ana Maria Victor Duarten murhasta. Nainen oli ammuttu maaliskuussa 2014 kahvilan edessä. Seuraavaksi hän sai 20 vuoden tuomion 19-vuotiaan opiskelijan Pedro Henrique de Paula Souzan murhasta. Pedro oli ammuttu kesäkuussa 2014. Silminnäkijöiden mukaan motoristi pysäytti pyöränsä ravintolan eteen ja käveli Pedroa kohti. Pedro istui ravintolan pöydässä veljensä ja ystävänsä kanssa. Sanaakaan sanomatta mies oli ampunut Pedroa takaraivoon ja paennut paikalta.

Hän sai 20 vuoden tuomion 29-vuotiaan Rosirene Gualberto da Silvan murhasta. Nainen oli ammuttu hänen siskonsa silmien alla autossaan heinäkuussa 2014. He olivat yhdessä menossa yökerhoon juhlimaan ja olivat juuri parkkeeraamassa autoa, kun mies lähestyi heitä. Rosirene ajoi autoa ja pysähtyi, kun mies tuli vaatimaan häneltä auton avainta ja käski naista poistua autosta. Ennen kuin Rosirene oli ehtinyt nousta, oli mies ampunut häntä ja paennut paikalta.

Pian pidätyksensä jälkeen vuonna 2014 hän oli kertonut olleensa pakotettu murhaamaan naisen, sillä demoninen ääni hänen päässään käski hänen tehdä niin. Hän oli kertomansa mukaan yrittänyt vastustaa tätä tunnetta ja tätä ääntä, mutta se oli ollut häntä vahvempi ja murha oli tapahtunut. Tämän jälkeen tuomari oli pian pyytänyt miehen mielentilasta lausuntoa asiantuntijoilta. Mielentilatutkimus on puolustuksenkin kannalta olennainen osa oikeuskäsittelyä. Rosirenen sisko puhui oikeudessa ja tunnisti Gomes da Rochan hyökkääjäksi. Hän esiintyi oikeudessa hyvin liikuttuneessa mielentilassa. Hän sanoi, ettei hänellä ollut epäilystäkään, että mies oli syyllinen.

Hän sai 19 vuoden ja kuuden kuukauden tuomion 36-vuotiaan bisnesmiehen Denílson Ferreira de Freitasin murhasta. Tutkimusten mukaan hän oli saanut 1 000 dollarin rahasumman uhrin entiseltä vaimolta palkkioksi surmatyöstä. Mies oli ammuttu baarissa helmikuussa 2014.

Hän sai 21 vuoden tuomion 17-vuotiaan Thamara Conçeição Silvan murhasta. Thamara oli tuolloin viidennellä kuulla raskaana kesäkuussa 2014. Hän oli istumassa torin laidalla penkillä, kun häntä ammuttiin rintaan. Marraskuun viimeisessä oikeudenkäynnissä käsiteltiin 56-vuotiaan kodittoman Valdivino Ribeiron murhaa. Hänet oli tapettu lokakuussa 2012. Todisteet eivät riittäneet tuomioon tämän murhan kohdalla.

• Joulukuu 2016

Syytetty sai 20 vuoden tuomion 22-vuotiaan kodittoman Thiago Fernandes de Carvalhon murhasta. Hänet oli tapettu joulukuussa 2012 kadulla, kun oli ollut nukkumassa. Hän sai kaksi laukausta päähänsä. Hän sai 20 vuoden tuomion 15-vuotiaan opiskelijan ja capoeira-mestarin Isadora Aparecida Cândida dos Reisin murhasta. Hänet oli tapettu kesäkuussa 2014, kun hän oli palaamassa kotiin poikaystävänsä luota.

Hän sai myös 20 vuoden vankilatuomion 34-vuotiaan kodittoman Marcos Aurélio Nunes da Cruzin murhasta, joka tapahtui marraskuussa 2012. Tämä oikeudenkäynti käytiin uudelleen kesäkuussa 2018 ja tuolloin hän sai vasta tuomionsa.

• Helmikuu 2017

Syytetty sai 46 vuoden ja kahdeksan kuukauden tuomion 13-vuotiaan Mateus Henrique Rodrigues de Moraesin ja 15-vuotiaan Karine dos Santos Fariasin murhista. Heidät oli tapettu kahvilassa, jonne he olivat tulleet kirkosta lähtiessään heinäkuussa 2014.

Hän sai 13 vuoden ja neljän kuukauden tuomion 39-vuotiaan kodittoman Wesley Alves Guimarãesin murhasta, joka tapahtui helmikuussa 2013. Hänet todettiin syylliseksi, mutta tämä oikeudenkäynti oli ainoa, jossa hänen todettiin olevan alentuneesti syyntakeinen, ettei hän täydellisesti vastannut teoistaan.

• Toukokuu 2017

Syytetty sai 25 vuoden tuomion 20-vuotiaan Taís Pereira de Almeidan murhasta, joka tapahtui maaliskuussa 2014.

• Marraskuu 2017

Marraskuun oikeudenkäynti koski 15-vuotiaan opiskelijan Diego Martins Mendesin murhaa. Hänet oli tapettu kaikista uhreista ensimmäisenä, eli marraskuussa 2011. Tuomiossa todettiin, että Gomes da Rocha oli vastuussa kuolemasta, mutta hän ei kuitenkaan saanut tuomiota tästä murhasta.

• Heinäkuu 2018

Syytetty sai 21 vuoden tuomion Wanessa Oliveira Felipen murhasta. Hänet oli tapettu apteekissa huhtikuussa 2014.

• Syyskuu 2019 – viimeisin oikeudenkäynti

Syytetty sai 26-vuotiaan Bruna Gleycielle de Souza Goncalvesin murhasta 21 vuoden vankilatuomion. Brunan vanhemmat, jotka ovat eronneet, osallistuivat oikeudenkäyntiin. Brunan äiti Marlene Bernadete de Sousa oli pukeutunut valkoiseen paitaan, johon oli painettu hänen tyttärensä kuva. Hän oli itkuinen puhuessaan murhasta. Hän kertoi antaneensa teon jo anteeksi Gomes da Rochalle. Hän sanoi haastattelussa: ”On ollut vaikeaa. Bruna jätti suuren aukon. Hän jätti minulle yhden pojan kasvatettavaksi. Hän lähti töihin ja palasi arkussa. Olen jo antanut anteeksi miehelle, olen vain pahoillani hänen puolestaan.” Brunan isä Clinge Goncalves de Oliveira oli eläköitynyt sotilaspoliisi ja puhui myös oikeudessa. Hän kertoi olleensa puhelimessa Brunan kanssa viimeisen kerran neljä päivää ennen tämän kuolemaa. Hän oli luvannut auttaa tytärtään opinnoissa. Bruna haaveili collegesta (yliopisto) ja oli viimeisinä päivinään iloisella tuulella. Oikeudessa kuultiin myös Brunan murhan nähnyttä ystävää Alexsandro Francisco de Araújoa, joka oli seissyt naisen vieressä tämän kuollessa. Hän kertoi moottoripyöräilijän väittäneen ryöstävänsä heidät, mutta ennen kuin Bruna ehti ottaa puhelimensa esiin, mies oli ampunut tätä rintaan. Tämän jälkeen mies osoitti asetta Alexsandroa kohti, mutta tämä aneli hyökkääjää säästämään hänet ja motoristi ajoi pois.

Syyttäjä puhui oikeudenkäynnissä siitä, että Brunan murha ei voi olla vain yksi numero viitaten Gomes da Rochan tunnustukseen, jossa tämä viittasi kaikkiin uhreihinsa numeroinnilla. Hän sanoi: ”Thiago on syyntakeinen ja kykenevä vastaamaan kaikkiin murhiin, jotka hän suoritti. Se ei ole minun päätelmäni, vaan Goiás Court of Justicen lääketieteellinen lautakunta on todennut hänen olevan psykopaatti; että hän ei kykene muodostamaan emotionaalisia siteitä. Hän ei ole kykenemätön, hänellä ei ole sairautta, vaan hänen persoonansa on poikkeava.”

Puolustus

Yleinen puolustaja esitti miehen olevan alentuneesti syyntakeinen. Hän puhui siitä, miten miehen tuomio vain vahvistaa nykyistä systeemiä. Systeemiä, joka ei tee tarpeeksi estääkseen tällaista tapahtumasta. Hänen mukaansa diagnoosia ei myöskään ollut tehty tarpeeksi perusteellisesti.

Syyttäjä vastasi tähän puolustamalla lääketieteellistä raporttia ja toteamalla, että Gomes da Rocha oli, toisin kuin puolustus väitti, täysin kykenevä päättämään itse asioistaan ja hillitsemään impulssejaan. Hän ei ollut lääkärien mielestä normaali, mutta se ei estänyt häntä olemasta vastuussa murhista. Hän toi esiin kaikki seikat, jotka tukivat sitä, että mies pystyi hillitsemään itseään ja päättämään itse, milloin käyttäytyy poikkeavasti. Hän oli suorittanut vartijan kurssin. Hän oli saanut ajokortin. Hän ei tappanut ketään ollessaan töissä.

Puolustuksen seuraavassa puheenvuorossa vedottiin siihen, että mies ei pystynyt kontrolloimaan tunteitaan ja tarvitsee siihen hoitoa – ei rangaistusta. He esittivät murhanhimon olevan alitajuntainen tunne, josta mies oli tietoinen, mutta ei pystynyt järjellä tukahduttamaan. Puolustus syytti myös osavaltiota hitaasta reagoinnista lukuisiin murhiin. Heidän mukaansa task force muodostettiin liian myöhään.

Lyhyesti rikosvastuusta

Rikosvastuun edellytyksenä on se, että tekijä on rikoksen teon hetkellä syyntakeinen. Suomessa tekijän täytyy olla täyttänyt viisitoista vuotta. Maittain tämän seikan suhteen on vaihtelua, sillä esimerkiksi Yhdysvalloissa on murhasta kuolemantuomioita saaneet alle 15-vuotiaatkin, joskin tämä on harvinaista. Syyntakeisuus tarkoittaa riittävää psyykkistä terveyttä ja henkistä kypsyyttä tekojensa ymmärtämiseen. Jos kyvykkyys on alentunut esimerkiksi mielisairauden tai muun mielenterveyden häiriön vuoksi, voidaan henkilö todeta alentuneesti syyntakeiseksi. Tällöin tuomio teosta voi olla lievempi, mutta automaattista tuomion lievennys ei ole. Syyntakeeton on henkilö, jolla ei ole ymmärrystä tai käyttäytymisen säätelykykyä. Tätä arvioidessa punnitaan, onko henkilöllä kykyä erottaa oikeaa väärästä, tehdä havaintoja ympäröivästä maailmasta ja hallita omaa toimintaansa. Itse aiheutettua päihtymystilaa ei poista rikosvastuuta. Gomes da Rochan testituloksista mainittiin vain psykopatia ilman muita mielenterveyden häiriöitä.

Puolustusasianajajat olivat valittaneet useimmista tuomioista, mutta tuomiot pitivät uudelleenkäsittelyn jälkeen. Lopuksi he eivät enää nähneet tarpeelliseksi yrittää lieventää saatuja tuomioita. Gomes da Rochan vankilatuomiot ylittävät yhteenlaskettuina 600 vuotta. Mies suorittaa tänäkin päivänä tuomiotaan vankilassa.

Lähteet:

https://www.youtube.com/watch?v=2eBoMDMifO4

https://time.com/3514733/brazil-serial-killer-thiago-henrique-gomes-da-rocha-39-murders/

https://news.sky.com/video/tiago-henrique-gomes-da-rocha-is-questioned-by-police-10385958

https://www.independent.co.uk/news/world/americas/brazilian-serial-killer-suspect-thiago-henrique-gomes-da-rocha-26-confesses-to-39-murders-9800574.html

https://veja.abril.com.br/brasil/serial-killer-de-goiania-e-condenado-a-25-anos-de-prisao-em-sexto-juri-popular/

https://veja.abril.com.br/brasil/serial-killer-de-goiania-e-condenado-a-25-anos-de-prisao-em-oitavo-juri-popular/

https://veja.abril.com.br/brasil/serial-killer-de-goiania-e-condenado-a-20-anos-de-prisao/

https://mashable.com/2014/10/17/mass-murderer-brazil/?europe=true&utm_campaign=Feed%3A+Mashable+%28Mashable%29&utm_cid=Mash-Prod-RSS-Feedburner-All-Partial&utm_medium=feed&utm_source=feedburner

https://www.mirror.co.uk/news/world-news/handsome-brazilian-serial-killer-says-4457813

https://g1.globo.com/go/goias/noticia/2018/09/20/serial-killer-e-condenado-a-21-anos-de-prisao-por-morte-de-recepcionista-em-ponto-de-onibus-em-goiania.ghtml

https://www.washingtonpost.com/news/morning-mix/wp/2014/10/17/the-mystery-of-a-brazilian-called-one-of-the-worlds-most-prolific-serial-killers/

https://www.news.com.au/world/alleged-serial-killer-tiago-henrique-gomes-da-rocha-murders-relieved-my-anxiety/news-story/df513784dc62d669cbb2d6a2d74c839f

https://www.dailymail.co.uk/news/article-2798726/gay-hating-brazilian-serial-killer-picked-16-year-old-boy-sex-overwhelmed-rage-murdered-instead.html

http://g1.globo.com/goias/noticia/2016/05/veja-condenacoes-do-vigilante-apontado-como-serial-killer-em-goias.html

http://g1.globo.com/goias/noticia/2015/01/suposto-serial-killer-afirma-que-voz-demoniaca-o-obrigou-matar.html

http://g1.globo.com/goias/noticia/2014/10/suposto-serial-killer-recebe-visita-da-mae-e-esboca-felicidade-diz-defesa.html

http://g1.globo.com/goias/noticia/2014/10/vigilante-pede-perdao-por-39-mortes-e-diz-querer-tratamento-medico.html

https://en.wikipedia.org/wiki/Brazil#Government_and_politics

https://www.opuslex.fi/artikkelit/rikos/syyntakeisuus-alentunut-syyntakeisuus-ja-syyntakeettomuus/

What’s up Canada?

Kanadaa on pitkään pidetty ehkä melko rauhanomaisena maana, mutta lähempää tarkasteltuna silläkin on synkkä ja verinen historiansa. Maassa on harjoitettu vuosikymmenten ajan alkuperäisasukkaisen kansanmurhaa. Satoja alkuperäiskansoihin kuuluvia naisia ja tyttöjä on murhattu tai heitä on kadonnut jäljettömiin ilman, että tapauksia olisi kunnolla lähdetty tutkimaan.

Kanadan historiassa on ainakin kuutisenkymmentä tuhoisaa sarjamurhaajaa. Tunnettuja esille nostettuja tapauksia ovat muun muassa koulutyttötappajat tai Barbiena ja Keninä tunnetut Karla Homolka ja Paul Bernardo. Alkuperäisväestöön kuuluvia prostituoituja Vancouverissa tappanut sikafarmari Robert Pickton on niin ikään tunnettu rikollinen.

Lähteenä käytetty Lee Mellorin kirja Cold North Killers – Canadian Serial Murder (2012) esittelee kaikki Kanadan sarjamurhaajat yksissä kansissa. Tämä tarina on kertomus siitä, miten erilaisille teille ihminen voi rikoksen tehtyään lähteä.

Lapsuus

Allan Legere syntyi helmikuussa perjantaina 13. päivänä vuonna 1948 äidilleen Louiselle Miramichin kaupunginosassa Chatham Headissa, New Brunswickin osavaltiossa, Kanadassa. Hän oli kookas, yli kuusikiloinen vauva.

Allan oli syntynyt äitinsä suhteesta mieheen nimeltä Lionel Comeau, joka oli ollut väkivaltainen ja alkoholisoitunut mies. Allanin isä ei liittynyt millään tavalla perheen elämään. Louisen entinen puoliso oli Vincent Legere, joka oli jättänyt vaimonsa ja silloiset kolme lastaan, eli Allanin isosisarukset, palattuaan toisesta maailmansodasta.

Louise siis yritti huolehtia neljästä lapsestaan yksin hyvin köyhissä olosuhteissa. Allanin isoveli Freddy kuoli vuonna 1956 auto-onnettomuudessa Allanin ollessa 9-vuotias. Tekijää ei saatu vastuuseen, sillä Legeren perheellä ei ollut varaa syyttää tekijää. Louise valitti tapahtuneen jälkeen Allanille usein, että tämän olisi pitänyt kuolla Freddyn sijaan.

Osa muistaa Allanin hiljaisena ja kuuliaisena poikana, mutta osa muistaa hänen olleen jo lapsena piittaamaton. Hän harrasti nuorena painonnostoa ja hänestä kasvoikin vanhempana melko isokokoinen mies. Hän joutui käymään yhdeksännen luokan kolmesti.

Kuusitoistavuotiaana hän aloitti rikollisen uransa murtautumalla koteihin, mutta myöhemmin myös varastelemalla kodeista tavaraa. Vuosina 1964 ja 1966 hän sai lyhyitä vankilatuomioita varkauksista. 1960-luvun lopulla Allan meni naimisiin psykiatrisen avustajan kanssa ja muutti North Bayhin Ontarioon, jossa perusti naisen kanssa perheen, sai kaksi lasta ja alkoi työskennellä koneistajana.

Vuonna 1972 perhe palasi Miramichin kaupunkiin ja Allan meni töihin sahatehtaalle. Hän sai pian 5 kuukauden mittaisen tuomion varastelusta ja menetti kyseisen työn. Tämän tuomion jälkeen Allan koki pystyvänsä elämään vain rikollisena. Hänen elämästään tuli kaoottisempaa. Hän panosti entistä enemmän painonnostoon, ja kehitti kiinnostuksen demoneihin ja koviin huumeisiin.

Hänen on kerrottu julistaneen kirkossa olevansa Jeesus Kristus, ja että seurakunta oli tuomittu helvettiin. Vuonna 1973 hänen vaimonsa sai tarpeekseen Allanin touhuista ja muutti lapsineen Ottawaan. Avioliiton loppuminen tuntui olleen Allanille kova kolaus.

Allanin seuraavista vaiheista tiedetään sen verran, että häntä kuulusteltiin vuotta myöhemmin Beatrice Mary Redmondin murhasta. Tämä oli kirkosta palattuaan joutunut puukotuksen uhriksi kotiovellaan. Allania ei syytetty naisen murhasta. Mies oli jo laajalti tunnettu väkivaltaisuudestaan, ja kerrotaan yhdestä tapauksesta, kun häntä piti pidätellä, kun hän melkein seivästi työkaverinsa metallisella koukulla.

Ensimmäinen murha

21. kesäkuuta vuonna 1986 John ja Mary Glendenning olivat sulkemassa kauppaansa, jota olivat luotsanneet yhdessä kolmekymmentäviisi vuotta. Kun he saivat paikan siistiksi, he kulkivat pihan poikki kaksikerroksiseen omakotitaloonsa mennäkseen yöpuulle. Iltapalaksi 66-vuotias John söi hilloa ja keksejä ja soitti muutaman puhelun. 61-vuotias Mary hörppi iltateetään.

He aikoivat katsoa illalla vielä televisiota. John oli juuri avaamassa televisiota, kun heidän etuovensa pamahti auki. Kolme aseistettua miestä tuli sisään ja yksi heistä iski Johnia välittömästi kivellä päähän. 66-vuotiaalla Johnilla ei ollut aikaa reagoida tai väistää, vaan hän kaatui iskun voimasta maahan. Toinen mies vei Maryn keittiöön ja sitoi tämän tuoliin lyöden tätä samalla.

Kolmas, hieman vanhemmalta vaikuttava mies seurasi hiljaa sivusta kahden muun miehen toimia. Kun Maryn sitonut mies lähti huoneesta, Mary huomasi saavansa kätensä vapaiksi siteistä. Vanhempi sivusta seurannut mies tuli väliin ja piteli Marya paikoillaan, kun samalla sulki tämän suun vaaterievun avulla. Maryn alun perin sitonut mies tuli takaisin ja alkoi repiä Maryn vaatteita pois.

Johnia lyönyt mies tuli olohuoneesta ja vaati Marylta kassakaapin koodia. Mary lupasi avata kassakaapin itse ja toivoi siten säästävänsä miehensä Johnin sekä itsensä enemmiltä vammoilta. Hän johdatti miehet yläkertaan, jossa kaappi sijaitsi. Avatessaan kaappia joku iski hänet tajuttomaksi.

Seuraavan kerran, kun Mary heräsi lattialta, talossa oli hiljaista ja kassakaappi oli viety. Miehet olivat poissa. Hän näki huonosti, koska hänen kasvonsa oli mustelmilla, mutta hän pääsi yläkerran puhelimen luokse ja sai soitettua hätänumeroon.

Operaattori hälytti RCMP:n eli Kanadan ratsupoliisin (Royal Canadian Mounted Police) heti paikalle. Mary vietiin Hotel Dieu Hospital -nimiseen sairaalaan Chathamissa, jossa hän sai hoitoa lukuisiin vammoihinsa, joita oli ympäri kehoa ja kasvoja. Myös hänen keuhkonsa oli painunut kasaan.

Lisäksi hänen havaittiin olleen raiskattu, mutta siitä hänellä ei ollut muistikuvaa. Hän selvisi lopulta vammoistaan. Hänen miehensä John oli kuitenkin löydetty kotoa kuolleena, kuristettuna ja sidottuna sängystä. John oli myös hakattu pahasti ja useita luita oli murtunut.

Vankeusaika

Muutama päivä tapahtuneen jälkeen poliisi sai kiinni 38-vuotiaan Allan Legeren, 20-vuotiaan Scott Curtisin ja 18-vuotiaan Todd Matchettin, joita he epäilivät iskusta. Nuoremmat miehet olivat syyllistyneet edeltävän kuuden vuoden aikana pikkurikoksiin. He myönsivät heti syyllisyytensä Johnin tappoon ja Maryn pahoinpitelyyn. Todd Matchett kertoi myöhemmin haastattelussa ottaneensa aktiivisesti osaa suunniteltuun ryöstöön. Hän ei yrittänyt väittää olleensa sivustaseuraaja. Todd otti omalta osaltaan täyden vastuun illan tapahtumista.

Todd ja Scott olivat lisäksi vankkumattomia sen suhteen, että vanhempi mies oli ollut ryhmän ”vetäjä”. Allan Legere kiisti olleensa tapahtumapaikalla ollenkaan, vaikka myönsi kuitenkin varastaneensa 15 000 dollaria pariskunnalta. Allan sai elinkautisen tuomion John Glendenningin murhasta tammikuussa 1987 ja saisi tuomarin mukaan hakea ehdonalaiseen aikaisintaan 18 vuoden vankeusajan jälkeen.

Allan siirtyi suorittamaan tuomiotaan Atlantic Institutioniin New Brunswickissa. Allanin todettiin jo tuolloin olleen klassinen psykopaatti ja omanneensa antisosiaalisen (epäsosiaalisen) persoonallisuuden. Ja mitä nämä ovatkaan?

Psykopatiasta

Esimerkkinä Suomen tilastoista kerrottakoon, että vankiloissa 60 prosentilla vangeista on epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö ja psykopaatteja on kaikista vangeista 17 %, kun väestössä vastaavat esiintyvyydet ovat 2 ja 1 %.

Psykopatia voi olla antisosiaalisen persoonallisuuden alakäsite (eli osalla antisosiaalisista henkilöistä on psykopatian piirteitä), mutta se nähdään myös erillisenä luonnehäiriönä, eli kaikilla psykopaateilla ei välttämättä ole varsinaista antisosiaalista persoonallisuushäiriötä. Psykopatiaan kuuluu mm. manipulatiivisuus ja empatian puute. Psykopatia-alttius on osin geneettistä, ja ympäristö muokkaa paljolti sitä, millaiseksi tällainen altis yksilö muodostuu. Psykopatiaa ei voida parantaa, mutta henkilön tulisi saada paljon tukea kasvamiseensa, jotta rikollisuutta voitaisiin ennaltaehkäistä. Hyvin kasvatettuna psykopaatista saattaa kasvaa esimerkiksi menestyksekäs yritysjohtaja, osin luonnehäiriönsä ansiosta.

Traumaattinen lapsuus ja varhaisessa vaiheessa koettu halveksunta tai väkivaltaan lietsominen ovat omiaan kääntämään henkilön tien rikollisuuden poluille. Psykopaattien autonominen eli tahdosta riippumaton hermosto ei toimi samalla tavalla kuin muilla. Stressitilanteissa psykopaattien syke ei kiihdy, iho ei hikoile, kädet eivät tärise. Monesti mediassa saatetaan ihmetellä, miten moninkertainen sarjamurhaaja kykeni vangitsemisensa jälkeen vain nukkumaan, mutta tämä selittää sen. Psykopaatit voivat olla todella uneliaita ja pitkästyneitä, sillä he tarvitsevat erityisen voimakkaita (fyysisiä tai psyykkisiä) ärsykkeitä tunteakseen jotakin.

Pako

Vankeusaikanaan Allan alkoi kärsiä toistuvista korvatulehduksista. Pari vuotta vankeuttaan suorittaneena, 3. toukokuuta vuonna 1989, Allan oli määrä kuljettaa Moncton’s Dumont Hospital -nimiseen sairaalaan korvatulehduksensa hoitoon. Vartijat hakivat Allanin sellistä, mutta kun Allan muisti unohtaneensa kellonsa, hän sai luvan mennä hakemaan ne – yksin.

Samalla käynnillä hän vaihtoi sandaalikenkänsä tennareihin ja otti mukaansa myös päivän lehden sekä vanhoja sikareita, joita kukaan ei ottanut häneltä talteen kuljetuksen aikana. Allan olisi sairaalareissun ajan kädet ja jalat kahleissa ja lisäksi hänen keskivartalossaan oli vielä metallinen vyö.

Matkalla sairaalaan Allan pyysi päästä käymään vessassa. Kolmesta vanginvartijasta yksi jäi sovitusti ulos pakettiautoon ja ilmoitti vankilalle heidän saavuttuaan sairaalalle. Kaksi muuta vartijaa saattoivat potilasta sisälle sairaalaan ja vessaan. Protokollan mukaisesti vartijat saattoivat hänet vessaan sisälle ja tarkistivat, ettei vessassa ollut muita uloskäyntejä ja jäivät sitten odottamaan sen ovelle.

Allan oli kuljettanut salaa sikareissa pieniä tiirikoita ja peräsuolessaan kokoon taittuvan tv-antennin, joilla oli avannut kahleensa, jotka hän jätti vessan lavuaariin.

Hetkeä myöhemmin Allan ryntäsi ulos vessasta, ilman kahleita, vartijoiden ohi ja sairaalan käytävää pitkin uloskäyntiä kohti. Alkoi takaa-ajo. Vartijat juoksivat hänen peräänsä parkkipaikalle, mutta eivät tavoittaneet häntä. Pihalla Allan huitoi metallisella televisioantennilla.

Hän huomasi parkkeeraavan naisen nimeltään Peggy Olive, meni auton luo ja työnsi naisen pelkääjän paikalle siirtyen itse rattiin. Hän kaasutti nopeasti pois parkkipaikalta. Pelkääjän paikalla istuvan naisen mukaan Allanin mielentila vaihteli lyhyen kyydin aikana kohteliaasta vihaiseen. Hän jätti naisen muutaman korttelin päässä kyydistä vahingoittumattomana, ja jätti itse auton myöhemmin toiselle parkkipaikalle. Allania ei saatu enää tavoitettua.

Murhat jatkuvat

Asukkaat Miramichissa olivat peloissaan. Allanin ja kahden muun miehen suorittama raaka väkivallanteko keskellä rauhallista idylliä oli jo rikkonut asukkaiden turvallisuudentunnetta, mutta nyt kun mies oli uudelleen vapaalla jalalla, ihmiset odottivat kauhuissaan jatkoa saagalle. Viikko kerrallaan ihmiset odottivat, josko kuulisivat Allanin iskeneen jonkun kotiin.

Muutamia näköhavaintoja Allanista tehtiinkin. Muutamia varkauksia raportoitiin. Iäkkäämmät ihmiset siirtyivät asumaan nuorempien sukulaistensa luo – turvaan. Nuoret miehet palasivat vanhempiensa koteihin suojelemaan heitä. Kaupungin läpi kulkeva joki oli valaistu joka yö. Poliisi pyysi asukkaita pidättäytymään ostamasta aseita, mutta pyyntö kaikui luonnollisesti kuuroille korville ja aseiden myynti lisääntyi.

Saman vuoden Halloweenin karkki tai kepponen -kierrokset peruttiin eivätkä ihmiset uskaltaneet muutoinkaan oleskella kovin myöhään ulkona iltaisin. Viikot muuttuivat kuukaudeksi eikä Allanista näkynyt enää jälkeäkään. Ihmiset alkoivat pohtia, olisiko Allan lähtenyt paikkakunnalta.

Allanista oli tehty vähän väliä muutamia havaintoja ja hänen arveltiin olleen vastuussa muutamasta toukokuun aikana tapahtuneesta asuntomurrosta. Poliisi epäili, olisiko Allanilla rikoskumppani tai joku, joka auttoi häntä piileskelemään, sillä kaikki havainnot eivät vastanneet Allanin ulkonäköä. Myöhemmin kävi ilmi, että Allanin ulkomuoto oli vain muuttunut dramaattisesti muun muassa parran kasvattamisen ja kehonpainon muuttumisen myötä. Mitään rikoskumppania ei ollut.

Oli 29. toukokuuta Chathamin kaupunginosassa, kun ohikulkija huomasi Annie Flamin talosta nousevan savua. 75-vuotias Annie oli pidetty ja kunnioitettu kaupungin asukas. Hän oli pitänyt omaa ruokakauppaa 50 vuotta, ja edelleen nousi kahdeksalta aamulla palvellakseen asiakkaitaan iltayhteentoista saakka. Hän tunsi alueen asukkaat, tai vähintäänkin heidän vanhempansa tai isovanhempansa, hyvin. Poliisi kutsuttiin Annien talolle ja he menivät sisään Annien veljen Bernien puolelta taloa. He huomasivat heti Bernien vaimon, 61-vuotiaan Nina Flamin pahasti palaneena portaiden alapäässä, vielä hengittäen. Hänet kiidätettiin sairaalaan Frederictoniin. Tunteja myöhemmin palon sammuttua Annienkin ruumis löytyi raunioista. Annien suhteen oltiin tunteja myöhässä. Hänen ruumiinsa oli pahoin palanut.

Nina kertoi, että naamioitu mies oli tullut heidän kotiinsa ja pahoinpidellyt heitä fyysisesti ja seksuaalisesti. Sitten hän oli sytyttänyt tulen. Eräitä juuri vankilasta karannutta veljeksiä epäiltiin aluksi tapauksesta, mutta heidät tavoitettiin ja eliminoitiin epäiltyjen joukosta.

30. syyskuuta oli lauantai-ilta. 70-vuotias Morrissey Doran asui Newcastlessa, ja hänen kotiinsa murtautui isokokoinen mies, jolla oli yllään musta nahkatakki ja hiihtomaski, ja hän kantoi haulikkoa. Morrissey kamppaili tunkeilijan kanssa, mutta mies pääsi ampumaan häntä selkään ja lähti sen jälkeen asunnosta. Morrissey selvisi hyökkäyksestä vakavasta vammasta huolimatta.

Seuraavana iltana 76-vuotias Sonny Russell ja hänen vaimonsa Evangeline kuulivat talonsa kellarista, kuinka joku yritti päästä sisään kellarin ikkunasta. Ikkuna oli saatukin irrotettua, mutta mies tuli sen sijaan taloon sisälle takaovesta, joka johti keittiöön. Kädessään hänellä oli haulikko. Sonny kamppaili hetken tunkeilijan kanssa ja pystyi työntämään tämän takapihalle, ja sai tämän pudottamaan aseensa.

Mies pakeni paikalta ja Sonny soitti heti poliiseille. Kun poliisit saapuivat Russellien talolle, oli tullut jo toinen puhelu Billy Matchett -nimisen miehen talolta. Billy oli Glendenningien hyökkäyksen takana olleen Todd Matchettin isä. Joku oli yrittänyt tunkeutua taloon siinä onnistumatta. Tässä oli melko selvä linkki karkulaiseen Allan Legereen. Poliisin saapuessa paikalle Matchettin talolle ei tunkeilijaa tavoitettu.

14. lokakuuta Daughneyn talosta nousi savua. Vapaaehtoispalomies Danny Sullivan huomasi palon alun ja hälytti kollegansa apuun, pukeutui itse palomiehen varusteisiinsa ja kiiruhti talolle. 45-vuotias Donna Daughney löytyi talon yläkerrasta sängyltä ja lattialla makasi hänen 41-vuotias sisarensa Linda. Palo saatiin sammutettua, mutta siskokset olivat jo kuolleita.

Kumpikin siskoista oli hakattu pahasti. Vaikka lattialla maannut Linda oli selvinnyt hieman lievemmistä vammoista, oli hän kuollut savun hengittämiseen. Pahoinpitely oli ollut niin raaka, että siskoksia tunteneet ihmisetkään eivät pystyneet erottamaan, kumpi oli kumpi, muusta, kuin ihmisen koosta. Kumpaakin oli myös seksuaalisesti pahoinpidelty. Daughneyn talon läheiseen taloon oli illan aikana murtauduttu.

Seuraavina viikkoina Miramichin kadut täyttyivät Kanadan ratsupoliisin RCMP:n joukoista. Media ja toimittajat olivat kaikkialla. Allan Legere oli pääepäilty, hän oli vapaalla jalalla ja Bill Matchett toimi linkkinä tapausten ja Allanin välillä. Annie ja Nina Flamin sekä Donna ja Linda Daughneyn hyökkäysten välillä nähtiin myös yhteys. Poliisi oli suorittanut DNA-testauksia ja marraskuuhun mennessä Allan Legere pystyttiin liittämään murhiin myös DNA:n avulla.

Terrori jatkuu

16. marraskuuta ihmiset kokoontuivat Church of the Blessed Virgin -nimiseen kirkkoon Chatham Headissa, sillä iltaseitsemältä oli määrä alkaa messu. Kirkko oli kuitenkin tyhjä ja pimeä.

Isä James Smith oli aina täsmällinen. Kun seurakunta – muutama kymmenen ihmistä – oli odottanut kymmenisen minuuttia, eräs seurakuntalainen lähti etsimään isää sakastin puolelta. Hän kohtasi myllätyn huoneen, jossa oli rikottuja huonekaluja sikin sokin. Verta oli lattialla, huonekaluissa ja seinissä. Hän ei halunnut mennä pidemmälle huoneeseen, vaan soitti heti poliisin paikalle.

Ratsupoliisi löysi isä Smithin ruumiin perähuoneesta, hakattuna niin pahasti, että tämän rintakehä oli painunut sisään ja hän oli tukehtunut omaan oksennukseensa. Smithin todettiin kuolleen jo aamun aikana. Hänen autonsa puuttui pihalta, mutta se oli ajettu siitä pois vasta illemmalla. Auto löytyi vasta puoli kymmenen aikaan Bathurstin juna-aseman lähettyviltä. Allan Legeren kuvaukseen sopiva mies oli ostanut vajaa iltakahdeksan aikaan lipun Bathurstista Montrealiin.

Poliisi pysäytti siis Montrealin kulkevan junan kesken matkaa. He etsivät koko junan tarkkaan läpi ja löysivät erehtymättömästi Allanin kuvaukseen sopivan miehen. Mies esitteli itsensä Ferdinand Savoieksi. Allanilla tiedettiin olevan käsivarressaan runsaasti tatuointeja, joten poliisit tarkistivat ”Ferdinandin” oikean käsivarren. Siinä ei ollut yhden yhtä tatuointia. He lähtivät siis junasta tyhjin käsin.

Tiedonkulussa oli kuitenkin käynyt virhe, sillä todellisuudessa tatuoinnit olivat Allanin vasemmassa käsivarressa. Poliisit eivät olleet tarkistaneet tuon miehen vasenta käsivartta ollenkaan. Ferdinand Savoie eli Allan Legere saapui vapaana Montrealiin. Hän vietti muutaman yön juna-aseman läheisessä hotellissa. Hän oli tuona aikana myynyt varastamiaan koruja kadulla ja hankkinut optikolta uudet silmälasit, sillä hän oli jättänyt edelliset lasinsa aiemmalle rikospaikalle.

Takaa-ajo

23. marraskuuta New Brunswickin Saint Johnissa oli sankka lumisade ja erittäin huono ajosää. 21-vuotias Ron Gomke ajoi taksia, kun mustahiuksinen parraton mies parkatakissa viittoi häntä pysähtymään. Mies halusi päästä 110 mailin päähän Monctoniin. Kun Ron pyysi häneltä maksua etukäteen, mies osoitti häntä kiväärillä ja käsi ajamaan hänen käskyjensä mukaan, niin hänelle ei kävisi mitään.

Mies alkoi puhua Ronille. Hän kertoi olevansa Allan Legere, eli ”se, jota kaikki etsivät”. Jos Ron kutsuisi apua, hän tappaisi tämän heti. Hän ohjeisti ajamaan Chathamiin, jossa hän menisi motelliin ja Ronin tulisi mennä illalla lentokentälle kaappaamaan Iraniin matkustava lentokone. Hän kertoi Ronille myös piileskelleensä metsässä, mutta koska hän oli nyt jo kylmissään, oli hänen täytynyt vaihtaa suunnitelmaa. Hän naureskeli poliiseille – sille, miten he eivät olleet saaneet häntä kiinni.

Allanin monologin aikana Ron pyrki näyttäytymään mahdollisimman yhteistyöhaluisena. Kun he ajoivat Magnetic Hillin kohdalle Monctonissa, Ron menetti autonsa hallinnan jäisellä tiellä ja auto suistui ojaan. Ronille ja Allanille ei käynyt kuinkaan. Ohikulkija nappasi heidät kyytiinsä ja Allan piilotti aseensa. Ohiajanut nainen oli vapaalla oleva ratsupoliisi Michelle Mercer.

Allan meni istumaan pelkääjän paikalle, ja pian otti aseensa esiin ja osoitti sillä Michelleä. Hän käski edelleen ajaa Chathamiin. Michelle tunsi aluetta huonosti, joten hän ajoi oikean liittymän ohi lumisateen estäessä kunnollisen näkyvyyden. Autosta oli loppumassa bensa ja kello lähestyi aamukahta. Allanin kanssa keskustellen he ajoivat Sussexissa sijaitsevan bensa-aseman pihaan.

Allan otti mukaansa 20 dollaria sekä auton avaimet ”pantiksi”, kävi tankkaamassa auton ja siirtyi aseman sisään maksamaan bensasta. Michellellä oli vara-avaimet autoon ja Allanin kadotessa ovista sisälle hän kaasutti asemalta pakoon. Allan ehti juuri ja juuri ulos näkemään, miten hänen kyytinsä kaikkosi. Michelle ajoi Ronin ohjeilla paikallisen ratsupoliisin pääasemalle ja soitti sen ulkopuolella olevasta hätäpuhelimesta apua.

Allan kiersi bensa-aseman kulman taa ja kohtasi Brian Goldingin, joka oli pesemässä autonsa tuulilasia. Allan osoitti tätä aseella, esitteli itsensä ja käski tätä ajamaan. Brian kertoi, ettei aluksi tunnistanut miestä, mutta kysyi sitten, minne oli matka. Ja matkahan jatkui edelleen Monctoniin.

Muutamaa minuuttia myöhemmin poliisi kurvasi bensa-aseman pihaan, mutta Allan ja Brian olivat jo lähteneet. Poliisit pystyttivät tiesulkuja. Allan selosti Brianille suunnitelmastaan kaapata kone Iraniin. Brian tiesi kertoa, että lentokentän koneet eivät pystyisi lentämään sinne asti. Allan oli neuvoton ja käski Briania ajamaan edelleen. He kääntyivät metsäiselle tielle, ja pysähtyivät irrottamaan peräkärryä.

Lava-autoa ajanut kuljettaja piti miesten toimintaa outona, sillä tuolla tiellä ei yleensä näkynyt vastaavia autoja. Hän ilmoitti asiasta poliisille. Allan ja Brian jatkoivat matkaansa ja pian heidän peräänsä ilmestyi poliisiauto, joka väläytti heille valoja käskynä pysähtyä tien reunaan. Allan käski jatkaa ajamista.

Cold North Killers -teos selosti Brianin lyöneen hätäjarrut pohjaan ja hypänneen autosta, mutta New Brunswickin yliopiston kokoaman aikajanan mukaan Brian oli sanonut, ettei pystynyt enää ajamaan ja Allan oli antanut tämän pysähtyä. Joka tapauksessa Brian nousi autosta ensin, ja ilmoitti poliiseille Allanin olevan autossa. Allan nousi autosta poliisien käskystä heittäen aseen pois. Hänen pakomatkansa oli tullut päätökseen.

Tuomio

Allan sai tuomion vankilapaosta ja sairaalan pihalta kaapatun naisen Peggy Oliven kidnappauksesta jo elokuussa 1990. 26. elokuuta vuonna 1991 alkoi Allan Legeren murhia koskeva oikeudenkäynti Burtonissa, New Brunswickissä. Häntä syytettiin neljästä ensimmäisen asteen murhasta. Allan vietti istunnon kahleissa. Hän keskeytti jatkuvasti istunnon etenemisen ja syytti tuomaria ja valamiehistöä ennakkoluuloisuudesta. Allan jouduttiin poistamaan salista useita kertoja jäähylle. Yhdellekään Allanin tekemälle murhalle hänen pakonsa aikana ei ollut silminnäkijää, mutta DNA:n avulla Allan voitiin ilman epäilystä liittää rikoksiin. Lopulta kuudesta naisesta ja kuudesta miehestä koostuva valamiehistö totesi Allanin syylliseksi kaikkiin neljään syytteeseen.

Kun valamiehistö oli julistanut tuomionsa, tuomari David Dickson sanoi heille: ”En yleensä kommentoi tuomioita, mutta antakaa minun sanoa tämä. Älkää menettäkö yöunianne antamanne tuomionne johdosta.”

Allan suorittaa tuomiotaan jonkinlaisessa erityisyksikössä (Special Handling Unit) Montrealin Sainte-Anne-des-Plaines -nimisessä vankilassa. Hänellä olisi mahdollisuus ehdonalaiseen vuodesta 2014 alkaen.

Aftermath

Vuoden 2006 Kanadan CBC:n artikkelissa Todd Matchett kertoi ajatuksistaan koskien hänen pääsyään ehdonalaiseen. Kanadan laissa on ehdonalaisen muoto nimeltään ’day parole’ eli päiväaikainen ehdonalainen, jossa vanki pääsee päiväksi vapauteen osallistumaan julkisiin aktiviteetteihin, ja palaa illaksi takaisin vankilaansa.

’Day paroleen’ voi päästä hieman ennen täyden ehdonalaisen mahdollisuutta. Todd kertoi olevansa eri ihminen kuin vuonna 1986. Ensiksikin hän halusi pyytää anteeksi Glendenningin perheeltä. Hän halusi sovittaa tekonsa antamalla jotakin takaisin yhteiskunnalle eli työskentelemällä yhteisen hyvän vuoksi.

Hän halusi osoittaa olevansa eri ihminen kuin silloin aiemmin. Hän kuvasi, että jos hän voisi mennä takaisin ja tehdä kaiken toisin, hän tekisi sen. Ehdonalaislautakunta piti Toddia hallittuna riskinä ja valmiina ottamaan askeleen lähemmäksi vapautta.

Hannu Lauerman mukaan monet vankilasta vapautuneet eivät jatka rikollista uraansa saatuaan tukea normaaliin elämään. Murhasta tuomituista vain hyvin harva uusii tekonsa Suomessa. Ihminen voi muuttua. Julmimpia murhaajia epäillään mediassa usein mielisairaiksi, psykopaateiksi tai molemmiksi. Yhdeksän kymmenestä henkirikoksesta kumpuaa kuitenkin jostain muusta kuin mielisairaudesta.

Mielisairaudella tarkoitetaan psykoosisairautta, eli sairautta, jossa todellisuudentaju on häiriintynyt. Henkilöllä voi olla harhaluuloja, esimerkiksi suuruudenhulluutta tai vainoharhoja, tai aistiharhoja, kuten näkö- tai kuuloharhoja. Usein vaikeista persoonallisuushäiriöistä kärsivät eivät vapaaehtoisesti hakeudu hoitoon – esimerkkinä psykopaatit. Suomessa tahdosta riippumaton hoito voidaan määrätä vain mielisairaalle eli psykoottiselle aikuiselle, joka on vaaraksi itselleen tai muille. Lasten kohdalla mielisairautta ei vaadita, vaan myös vakavan mielenterveyden häiriön vuoksi voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon.

Allan Legeren lapsuudessa on vaikuttanut useampi väkivaltainen henkilö, ja hän oli ainakin äitinsä puolelta kokenut jonkinlaista väheksyntää. Glendenningin pariskunnan kimppuun hyökätessään kolmella miehellä oli hyvin erilaiset taustat. Allan oli vajaa neljäkymppinen ja viettänyt suuremman osan elämästään rikoksen poluilla. 18-vuotiaan Todd Matchettin kohdalla oli kyse ensimmäisestä vakavammasta rikoksesta, josta hän sai välittömästi rangaistuksen. Tuomion myötä Todd pääsi nuorena kuntoutumaan ja muuttamaan elämänsä suuntaa. Allanin kohdalla oli kenties jo myöhäistä.

Uusi alku

Kirjailija David Adams Richards oli asukas Miramichissa Allanin rikospyrähdyksen aikaan. Hän muistelee vuonna 2009 julkaistussa kirjoituksessaan Miramichin asukkaita – heitä, jotka joutuivat sadististen henkirikosten uhreiksi. Hän tunsi Daughneyn siskokset henkilökohtaisesti, ja hänen ystävänsä oli heidän serkkunsa. Hän kävi isä James Smithin messuissa lapsena ja tunsi miehen sukulaislapsia. Hän kävi teininä Annie Flamin kaupassa, ja Annien ainoat sanat hänelle olivat, että Annie tunsi Davidin isoäidin.

Muistot uhreista ylittävät Davidin mielessä heidän kokemansa väkivaltaisen lopun. Heidän ajattelemisensa vie hänet viattomampaan aikaan. Miramichi on nykyään muuttunut ja uusi sukupolvi ei enää muista Allan Legereä. Vaikka sarjamurhaajalla oli suuri vaikutus yhteisöön aikanaan, ovat pelko ja turvattomuus nyt väistyneet.

Lähteet:

https://www.cbc.ca/news/canada/new-brunswick/legere-murder-accomplice-granted-day-parole-1.629403

http://www.douglaschristie.com/DHC/TommyRoss.htm / Canoe News

Häkkinen, Kari; Hannu Lauerma – Psykiatrin päänavaus; Into; 2019

Mellor, Lee; Cold North Killers: Canadian Serial Murder; Dundurn Press; 2012

https://www.theglobeandmail.com/arts/books-and-media/allan-legeres-long-shadow/article1204282/

https://www.unb.ca/fredericton/law/library/legal-materials/digital-collections/allan-legere/index.html

https://www.unb.ca/fredericton/law/library/_resources/pdf/legal-materials/allan-legere/chronology-of-events.pdf